Yksi henkilökohtaisista ongelmistani tai heikkouksistani valmentamisessa on ollut touhun turha monimutkaistaminen. Joskus otan ihan liian kunnianhimoisen tavoitteen valmennustilanteeseen ja homma karkaa käsistä. Tänään kävi vaihteeksi näin…

Lentopallovalmentaja pyysi minua toteuttamaan lämmittelyn joukkueelle. Ensimmäinen virhe oli , että lupasin tehdä lämmittelyn kuntosalitiloissa, kun siellä oli vielä muita opiskelijoita harrastamassa ja harjoittelemassa. Tällöin en tietenkään kyennyt valvoa kaikkia yhtä aikaa. Virhe no. 2 oli, että vaikka valmentaja antoi minulle vain 20 minuuttia lämmittelyn toteuttamiseen, onnistuin silti säätämään tilanteesta yli kymmenen harjoitteen kiertoharjoituksen, joista suurin osa oli jollain tapaa uusia harjoitteita. Näin siis harjoitteiden näyttämiseen kului osa ajasta ja näyttö oli väkisinkin huolimaton ja mahdollisista tekniikkavirheistä liikkeissä oli turha syyttää urheilijaa.

No lämmittely tuli ja meni ja mistään sen vakavammasta virheestä ei ollut kysymys, mutta jälkeenpäin tulee aina hiukan analysoitua ja ihmeteltyä, että miksi siitä nyt niin vaikeaa ja monimutkaista täytyi taas tehdä. Olisin ihan hyvin voinut vaan tehdä kiertoharjoituksen sijaan “ryhmätunnin”, jossa kaikki toteuttavat samaa harjoitetta yhtä aikaa ja voin keskittyä laadukkaaseen opettamiseen hätiköimisen sijaan.

Harjoitusfilosofiani mukaisesti pyrin vaihteluun ja variointiin sekä mielen stimuloitiin motivoivilla harjoitteilla, mutta tällä kertaa harjoituskerran tärkein tavoite, “urheilijoiden valmistaminen lajiharjoitukseen”, sai siipeensä Paavolan monimutkaisuus-miinan räjähdettyä.

“Simplicity is the ultimate sophistication” Leonardo Da Vinci

Tommi