Kahden maan ja yhden valtakunnan kansalaisena

Itsenäisyyspäivänä pohdiskelen usein omia arvoja ja asenteitani Isänmaatani kohtaan. Teini-ikäisenä isänmaallisuus oli itsestäänselvä termi ja siihen liittyviä juhlapäiviä vietettiin perinteitä kunnioittaen. Isänmaallisuuteen kuului automaattisesti tiettyjä tapoja ja asenteita, joskin niihin vaikuttivat voimakkaasti omat intressit ja kiinnostuksen kohteet. Itsenäisyyspäivä oli aina yksi näiden tapojen ja asenteiden kulminaatiohetkistä.

Kun 20 vuotta sitten muutin asumaan toiseen maahan (Yhdysvallat), alkoi mielenkiintoinen prosessi, joka on edelleen käynnissä. Ensin suomalaisesta identiteetistä, omista juurista ja tavoista, tuli pidettyä lujasti kiinni ja irtipäästäminen ei tullut kysymykseenkään. Vähitellen ympäristön vaikutuksesta ja vuosien kuluessa ote ei enää jaksanut pitää. Kotimaan kultaiset ajat haurastuivat väkisinkin uusien realiteettien ja paineiden alla. Mutta ajan myötä muistot ja perinteet tulivat uudelleen pinnalle ja ovat vähitelleen nousseet takaisin juhlapäivinä ja osittain arjen askareissakin.

Kaksoiskansalaisuuteen liittyy itselläni sekä siunaus että kirous. Koko prosessiin liittyy monia maantieteellisiä ja byrokraattisia yksityiskohtia sekä paljon mentaalipuolen uudelleenjärjestelyä, mutta eniten se on, ehkä yllättäen, vaikuttanut hengellisesti. Kun oman identiteetin perustaa aletaan todella tutkia ja testata paineen alla, alkaa sen heikkous paljastua melko nopeasti. Halkeamat perustassa ovat aika kipeitä tunnistaa ja altistavat välittömästi erilaisille eksistentiaalisille kysymyksille. Juurettomuus, ryhmään kuulumattomuus, tulevaisuudettomuus, turvattomuus ja tarkoituksettomuus ovat suuria sanoja, jotka loppuvat -muus -päätteeseen selittäen jonkun asian puuttumista yhtälöstä.

“Home is where the heart is.” (Koti on siellä missä sydän on) on inhimillisesti katsoen erinomainen sanonta ja selitys, joka pitää paikkansa. Kuitenkaan sydän ei itsekseen jaksa kannatella kaikkea elämää. Oli koti fyysisesti missä tahansa, samat eksistentiaaliset kysymykset nousevat silti pintaan, etenkin kun identiteettiä vähän ravistellaan. Maalliset vastaukset eivät pysty vastaamaan hengellisiin kysymyksiin.

Jumalan valtakuntaan kuuluminen ei vaadi passia. Ei tarvitse kansalaisuuskoettakaan niinkuin Yhdysvalloissa. Syntymäpaikka ei myöskään määrittele ‘kansalaisuutta’. Vanhempien uskonto tai kulttuurin perinteet eivät Jumalan valtakuntaan oikeuta nekään.

Mutta jokainen meistä on kutsuttu Jumalan valtakunnan kansalaiseksi ja sinne johtaa yksi tie – Jeesus Kristus.

“Our citizenship is in heaven. And we eagerly await a Savior from there, the Lord Jesus Christ.” Fil 3:20

Väärä diagnoosi (Sairas, Osa 3)

Kun ihminen hakeutuu lääkäriin oireidensa takia on hänen toiveenaan varmaankin ainakin seuraavat kolme asiaa:

1.       Diagnoosi

2.       Hoito

3.       Oireiden poistuminen (parantuminen)

Tuo ensimmäinen vaihe, diagnosointi, täytyisi olla kohdallaan, jotta kaksi seuraavaa vaihetta toteutuisivat onnistuneesti ja aikataulussa. Kaikille oireille tai sairauksille ei toki 100% hoitoa ole olemassakaan, mutta sairauden tai oireiden oikea tunnistaminen on silti kriittinen lähtökohta hoidon aloittamiselle.

Oikea diagnoosi ei olekaan aina ihan itsestäänselvä asia. Omat selkärankareumani oireet on monta kertaa diagnosoitu väärin. Oireet alkoivat silmän iiriksen ‘tulehtumisella’ ja diagnosoitiin aluksi konjuktiviitiksi, vaikka kyseessä oli vähän enemmän hoitoa vaativampi iriitti. Sakroiliittini diagnosoitiin myös aluksi väärin ja näin kävi myös monien muiden tulehdusten osalta. Kymmenen vuotta myöhemmin diagnoosi ‘varmistui’ selkärankareumaksi. Sen jälkeen lääkitysten sivuvaikutuksena aiheutuvat oireet virhediagnosoitiin myös ja viidellä spesialistilla käymisen jälkeen havaitsin oireiden liittyvän biologiseen lääkitykseen.

Tämän tarinan opetus ei ole se, että lääkärit ovat olleet tehtävässään huonoja, vaan että auto-immuuni -sairauden diagnosointi on vaikeaa ja että diagnoosin tarkkuus on olennaista hoidon onnistumiselle.

Hengellinen diagnoosi

Jumalaa kutsutaan monilla nimillä. Yksi niistä on Taivaallinen Ylilääkäri. Hänen diagnoosinsa minun henkilökohtaisesta hengellisestä tilastani on ollut oikea ja täsmällinen.

Oikea diagnoosi eli totuus oman sieluni tilasta on rehellisyydessään ja läpinäkyvyydessään vapauttava tieto. Vihdoinkin tiedän mikä minua vaivaa!

“Te tulette tuntemaan totuuden ja Totuus on tekevä teidät vapaiksi.”, sanotaan Raamatussa (Johannes 8:32).

Kun elämästä puuttuu rauha, ilo tai tarkoitus, etsitään hoitoa usein monesta paikasta, sitä kuitenkaan löytämättä. Tämä johtuu virheellisestä diagnoosista. Usein väärä diagnoosi kuulostaa paremmalta kuin oikea diagnoosi, koska ‘sairauden’ syyksi on helpompi hyväksyä joku ulkoinen syy kuin oma sisäinen tila.

Hyvä uutinen on, että meidän oireillemme on olemassa diagnoosi ja hoito. Huono uutinen on, että monet hylkäävät sekä diagnoosin, että hoidon.

Jeesus on diagnosoinut ‘sairautemme’, meidän syntimme. Hän on antanut meille ilmaisen hoidon itsensä kautta ja haluaa parantaa meidät. Mutta hyväksynkö diagnoosin? Otanko hoidon vastaan? Tunnustanko syntini ja pyydänkö Jeesusta parantamaan minut?

Tästähän uskoontulosta on pitkälti kysymys.

Synnintunnustus:

Armollinen Jumala.
Tunnustan edessäsi,
että synti on sitonut minut
enkä kykene vapauttamaan itseäni.
Olen rikkonut pyhää tahtoasi vastaan
ja torjunut käskyjesi siunauksen.
Sinä näet kaiken väärän,
senkin, mitä itse en näe.
Armahda minua Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden.

(Virsikirjan jumalanpalvelusliitteessä nro 705)

Kipu ja syyllisyys – terveitä merkkejä (Sairas, Osa 2)

Sairaus, jossa henkilö ei tunne kipua on nimeltään CIPA (Congentinal Insensitivity to Pain with Anhidrosis). Henkilö, joka kärsii CIPAsta, ei siis aisti kipua lainkaan tai ei ainakaan samalla tavoin kuin joku, jolla sairautta ei ole. Hän voi satuttaa itsensä vakavastikin huomaamatta sitä lainkaan. Kuumaan lieteen nojaaminen tai naulaan astuminen ei siis tunnu missään. Kivun normaali funktio vaarasta tai loukkaantumisesta varoittamisessa ei ole toiminnassa. Fyysinen kipu onkin kriittinen hälytys- ja suojelumekanismi ja sen puuttuminen johtaa automaattisesti ongelmiin. Voisi jopa sanoa, että tässä mielessä kipu on lahja.

Kipun kaltaisia elämää ylläpitaviä toimintoja on myös muita, joskaan kaikki eivät ole ihan yhtä fyysisiä, ainakaan samassa merkityksessa. Esimerkiksi ‘syyllisyyden’ tunnetta voisi verrata fyysiseen kipuun, koska sekin normaalisti toimiessaan hälyttää, kehottaa itsetutkintaan ja korjaaviin toimiin. Toki on mahdollista, että syyllisyyden tunteen kynnystä (vrt. kipukynnys) voidaan nostaa tai ehkä jopa kytkeä pois päältä, mutta luulen perusasetuksilla varustetun henkilön omaavan kyvyn tuntea syyllisyyttä, samoin kuin kipua. Fyysistä kipua voidaan vähentää vaikkapa kipulääkkeillä, kun taas syyllisyyden tunteeseen saattaa toimia joku toinen, vaikkapa sosiaalinen tai psykologinen keino, kuten syyllisyyden siirtäminen jollekin muulle tai hyväksynnän hakeminen omille toimilleen.

Omien kipujen ja kehon toiminnan opiskelun kautta olen oppinut etsimään fyysisen kivun lähdettä ja välttänyt sen naamioimista lääkkeillä tai ainoastaan oireisiin kohdistetulla hoidolla. Sen sijaan oman syyllisyyteni kanssa en ole löytänyt muuta lääkitystä, kuin anteeksiantamuksen. Joskus anteeksi voi saada ihmiseltä, jota on satuttanut, mutta usein syyllisyyteni ei ole kenenkään muun kuin Luojani anteeksiannettavissa, koska olen elänyt ja toiminut Hänen tahtonsa ulkopuolella. Tämä, by the way, on mitä myös ‘synniksi’ kutsutaan.

Me ihmiset haluamme poistaa Jumalan, Hänen käskynsä, vaikutuksensa ja viitteensä kaikesta mahdollisesta yhteiskunnassamme Kymmentä käskyä, ristejä ja suvivirsiä myöten? Miksi?
Siksikö, että meillä on olemassa valtion ja kirkon ero? Tai ehkä siksi, kun moni kansalaisista ei enää kuulu kirkkoon? Vai kenties siksi, että tiede ja usko eivät mukamas sovi lainkaan yhteen?

Nämä ovat varmaan kaikki niitä argumentteja, joilla sitä perustellaan, mutta luulen todellisen syyn olevan syvemmällä. Ehkä me ihmiset, synnistä tai Jumalasta kuullessamme, oli yhteys mikä tahansa, koemme sisimmässämme sen epämukavan syyllisyyden tunteen, joka kolkuttaa ja jää kaihertamaan. Kenties haluamme vain päästä eroon syyllisyyden tunteesta pyrkimällä poistamaan sen lähteestä muistuttavat asiat. Tiedämme, että oireiden peittäminen lääkityksellä ei poista kivun perimmäistä lähdettä. Myöskään syyllisyys ei katoa sielustamme poistamalla Jumalan yhteystiedot kontakteistamme.

Kenties syyllisyyden tunteella on samoja funktioita kuin fyysisellä kivulla. Ehkä se on merkki kivun tavoin siitä, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Ehkä syyllisyyden tunnekin voi olla terve merkki ja viedä valoa kohti.

Haluatko tulla terveeksi? (Sairas, osa 1)

Kun sairaalta kysyy, josko hän haluaisi parantua, on vastaus aika varmasti myöntävä. Mutta mitäpä jos vastaus ei aina olisikaan kaikille niin yksinkertainen? Onko mahdollista, että joku ei halua parantua jostain syystä? Ehkä joku ei halua vastaanottaa parantumiseen johtavaa toimenpidettä? Tai mitä jos parantuminen ja siihen liittyvä muutos pelottaa?

Arvelen , että ehkä suurin syy parantumisen ‘vastustukseen’ on joko tietämättömyys omasta sairaudesta tai toisaalta haluttomuus tunnustaa sitä. Parantavan hoidon hakemisen edellytyksenä on tietenkin tieto ja ymmärrys omasta sairaudesta sekä tämän totuuden hyväksyminen. Jos henkilö ei koe olevansa sairas, on aika turha odottaa hänen hakevan parannusta.

Jeesuksen aterioidessa syntisten kanssa hän totesi arvostelijoille, että “eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat” tarkoittaen sairailla niitä, jotka ymmärsivät olevansa syntisiä ja tarvitsevansa parantajaa ja terveillä niitä, jotka luulivat olevansa vanhurskaita (terveitä) omiin tekoihinsa perustuen.

Maailma tarjoaa kaikenlaisia parannuskeinoja siihen perimmäiseen ‘sairauteen’, jota ihmisinä kannamme. Voimme valehdella olevamme terveitä tekemällä hyviä tekoja tai seuraamalla jotain sääntöjä, maallisia tai uskonnollisia. Voimme myös vakuuttaa itsellemme, ettei koko sairautta ole edes olemassa, vaikka sisimmässä jäytääkin toisenlainen fiilis. Maailmaa seuratessa voimme todeta, että joko me olemme kaikki sairaita parannuksen tarpeessa tai kaikki ovat täysin terveitä. Mitä itse luulet?

Sokealta mieheltä Jeesus kysyi: “Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies hyvin tietoisena omasta tilastaan vastasi “Anna minulle minun näköni takaisin.” Hän ei välittänyt ympärillä olevista ihmisistä, vaan kertoi Jeesukselle olevansa sairas ja haluavansa parantua. Hän uskoi Jeesuksen pystyvän sen tekemään ja oli epäilemättä jo päättänyt antaa elämänsä Jeesukselle. Hän ylisti Jumalaa ja lähti seuraamaan Jeesusta.

Olemmeko tietoisia omasta tilastamme, omasta ‘sairaudestamme’? Olemmeko sairautemme murtamia, valmiita parantumaan ja tunnustamaan syntimme? Vai olemmeko ‘terveitä’?

Joudumme usein kantamaan fyysiset vaivamme ja sairautemme hautaan asti, mutta synnistä pelastumista ei tarvitse odottaa – täytyy vaan ensiksi tietää olevansa ‘sairas’ ja haluavansa parantua. Taivaassa Jeesuksen pelastamia odottaa täydellinen parantuminen. Sitä odotellessa Jumalan armo kantaa meitä monella tapaa sairaita. Joka päivä on armo uusi.

Ristin voitossa  - Finnish strong!

Ihmisen oikeus

Mikä mahtaisi olla ensimmäinen tai se kaikkein pohjimmaisin ‘oikeus’, joka kuuluisi jokaiselle ihmiselle ja jonka päälle muut oikeudet rakentuisivat?

Sillä välin, kun jäädään miettimään tuota, niin voisi pohtia mitä se ‘oikeus’ tarkoittaa? Merkitseekö se samaa kuin ‘vapaus’ vai jotain muuta?

Meillä on ‘oikeus’ äänestää. Se tarkoittaa sitä, että valtion ja viranomaisten on tehtävä äänestys mahdolliseksi jokaiselle kansalaiselle. Jonkun tahon tehtävänä ja velvollisuutena on siis äänestysoption järjestäminen. Meidän ei ole pakko äänestää, mutta meillä on siihen täysi oikeus. Valtion ja viranomaisten on siis huolehdittava kansalaisten oikeuksien toteutumisesta.

Sananvapaus on esimerkki ‘vapaudesta’ tehdä jotain ilman viranomaisten puuttumista toimintaan. Valtion ei täten tarvitse tehdä mitään spesifiä, jotta kansalainen voisi toteuttaa vapauttaan tehdä mitään. Vapauksillakin on kuitenkin lain määrittelemät rajoituksensa ja vapauden tavoittelussaan ei silti saa rangaistuksetta rikkoa yhteiskunnan sääntöjä.  

Suomalaiselle tietyt perusoikeudet ovat niin itsestäänselviä, että niista harvoin osataan edes olla kiitollisia. Monissa maissa taas oikeudet, kuten oikeus vapaaseen liikkumiseen, yksityisyyteen tai tasapuoliseen oikeudenkäyntiin, eivät toteudu lainkaan. Toisaalta myös ns. sivistysvaltioita löytyy ihmisoikeusrikkomuksien mustalta listalta. Vapaudet ja oikeudet ovatkin kallisarvoisia asioita ja meidän ei varmaan koskaan tulisi suhtautua niihin välinpitämättömästi tai ‘itseoikeutetetusti’.

Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien listalla on 30 ‘oikeutta’, jotka vaikuttaisivat toteutuvan esimerkiksi Euroopan valtioissa kohtuullisen hyvin. Epäilemättä lista on vuosien saatossa vähitellen kasvanut pidemmäksi. Perusihmisoikeuksien, kuten ilmaisun ja ajattelun vapauden rinnalle tai perään ollaan liitetty paljon oikeuksia, jotka ainakin YK määrittelee ihmisoikeuksiksi. Samalla lisää oikeuksia ja vapauksia vaadittaessa on vaikea välttyä oikeuksien välisiltä keskinäisiltä konflikteilta, jossa jonkun oikeus polkee jonkun toisen oikeutta.

‘Oikeus elämään’ täytyisi loogisesti ajatellen olla perustana kaikille muille oikeuksille. Jos emme pysty ylläpitämään ‘oikeutta elämään’ tärkeimpänä ihmisoikeutena, emme oikein pysty perustelemaan mitään muitakaan ihmisoikeuksia. Mutta jos tarkastelemme meille tuttujenkin, ‘sivistyneiden’ yhteiskuntien ilmiöitä, havaitsemme miten helposti yhden ihmisen ‘oikeus valita’ voi ohittaa jopa toisen ihmisen ‘oikeuden elää’. Miten helposti me ihmisinä muistamme vain omat vapautemme ja oikeutemme ja unohdamme muiden, etenkin jos siitä ei koidu meille seuraamuksia. Luulen, että me kaikki olemme syyllisiä tähän tavalla tai toisella.

Olemme ihmisinä kykenemättömiä tekemään aina oikeita ratkaisuja ja oikeita valintoja. Vaikeiden ja kipeidenkin valintojen keskellä tarvitsemme niin oikeuksien, lakien ja käskyjen turvaa, suojelemaan meitä ja muita omilta(kin) valinnoiltamme. Me tarvitsemme oikeuksia ja vapauksia, mutta myös rajoituksia ja sääntöjä. Parhaimmillamme käytämme vapautemme toisten oikeuksien puolesta, jopa omien oikeuksiemme kustannuksella.

Jeesus Kristus antoi vapaaehtoisesti pois kaikki inhimilliset ja jumalalalliset oikeutensa ja kuoli syyttömänä ristillä meidän puolestamme. Hän ei taistellut vapaudestaan, vaatinut oikeuksiaan, puolustanut mainettaan tai lyönyt takaisin. Hän kärsi oikeudettoman syyllisen rikollisen kuoleman maailman pahuuden kantaen, jotta meillä olisi elämä, nyt ja iankaikkisesti. Kaikki syntimme, niin väärät valintamme, kuin ajatuksemme ja tekomme, Herra on anteeksiantanut ja antanut meille ‘oikeuden’ tulla hänen lapsikseen.

Finnish  Strong!

Got peace? (Onko rauhaa?)

Maailma tarvitsee rauhaa. Kansat toivovat rauhaa. Perheet kaipaavat rauhaa. Ihmiset etsivät rauhaa.

Oletko sinä löytänyt rauhan?

Vai tiedämmekö edes mitä ‘rauha’ on?

Onko rauha vain sitä, että konfliktia ei nyt ole käynnissä? Vähän niinkuin ‘terveys’ olisi ainoastaan ‘sairauden’ poissaoloa.

Vai onko rauha jotain suurempaa, kokonaisvaltaisempaa ja syvempää?

Maailmassamme ei koskaan ole ollut yhtä paljon rauhattomuutta kuin viimeisten 100 vuoden aikana, varsinkin jos rauhattomuus määritellään konfliktien ja niissä kärsivien ihmisten määrällä.

Yksityisten ihmisten rauhattomuus näkyy myös monella eri mittarilla, vaikka näennäinen hyvinvointi on jatkuvasti parantunut monessa paikassa.

Itse kamppailen myös rauhattomuuden kanssa ja tiedän varsin hyvin mistä todellista ja pysyvää rauhaa en tule löytämään. Pidän hiljaisuudesta, liikunnasta, lukemisesta, musiikista ja hyvästä seurasta mutta hetken rentoutumisen lisäksi en rauhaa ole niistä saanut.

En ole saavuttanut rauhaa yrittämällä kovemmin, olemalla ystävällisempi, antamalla hyväntekeväisyyteen tai lukemalla kirjaa meditoinnista.

Niin maailmassa kuin lähellämme on meneillään sotia ja konflikteja, näkyviä ja kuuluvia sellaisia, mutta sisällämme on meneillään näkymätön konflikti, joka ei anna meille rauhaa.

Rauhaan on kuitenkin olemassa tie. Rauhan tietä yhdistää yksi teema – anteeksianto. Me emme kuitenkaan itse kykene anteeksiannon prosessia aloittamaan. Jumala tarjoaa meille anteeksiannon ja rauhan Poikansa Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemisessa. Han kutsuu meidät kaikki rauhaan kanssaan. Rauhasta Jumalan kanssa alkaa sisäinen rauhamme, joka ei riipu olosuhteista ja ulkoisista tekijöistä. Kamppailun ja konfliktin loppuminen sisäisesti mahdollistaa myös rauhan ulkoisesti. Syntiemme anteeksianto ja rauhan prosessi luovat edellytykset myös ihmisten väliseen anteeksiantoon.  

“Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle! Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” Toinen korinttolaiskirje 5:17-21

Finnish strong with peace!

Tommi

PS: Rauhanprosessi on päivittäistä anteeksiantamuksen ja rauhan vastaanottamista, sillä joka päivä syntyy uusia niin sisäisiä kuin ulkoisiakin konflikteja. Mutta kiitos Herralle, jokainen päiva tarjoaa uuden armon…

Odota!

Kirjoitan tätä keskellä voimakkaan ja ajoittain ahdistavan odotuksen keskellä. Odottamisen konsepti kuuluu niin teologisesti kuin hengellisesti kristinuskoon ja itse asiassa ihan jokaisen ihmisen arkeen ja elämään. Taivalluksemme varrelle mahtuu monia tilanteita ja hetkiä, lyhyitä ja pitkiä, joissa odotetaan. Talvella odotetaan kesää, koulussa odotetaan kellon soimista, töissä odotetaan ylennystä ja kotona odotetaan ruokaa tai karkkipäivää ja sitten taas armeijassa kiirehditään odottamaan. Joskus odotetaan positiivisia asioita ja tapahtumia, joskus taas negatiivisia ja pelottavia juttuja.

Odottaminen on kuin kestävyysharjoittelua, joka ei tunnu loppuvan ollenkaan. Fyysisessä harjoittelussa on useimmiten itse loppujen lopuksi kontrollissa siitä, milloin harjoitus päättyy. Mutta joskus elämässä odottaminen testaa ja venyttää toden teolla omia äärirajoja ja aiheuttaa ylikuormituksen tai ärsykkeen, joka on reilusti epämukavuusalueella. Voimme olettaa, että fyysisen harjoittelun tavoin, odottaminen kehittää kykyämme odottaa, mutta se vaikuttaa myös olevan yksi ‘testeistä’, joka mittaa, mutta myös kehittää luottamustamme, kärsivällisyyttämme ja uskoamme.

Odottamisessa, tai sen puutteessa, demonstroituu hyvin miten kaukana Jumalan aikataloudesta olemme nykyään. Yritämme hotkia elämyksiä ja hetkiä mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Täytämme pienetkin odotuksen hetket stimulaatiolla, informaatiolla ja kaikella mahdollisella täytteellä, jotta emme ‘hukkaisi’ aikaa tai tylsistyisi. Pitää oikein miettiä mitä bussipysäkillä odottaessa tai lääkärin odotushuoneessa tuli ennen vanhaan tehtyä ja pohdittua – varmaan meni sekin aika ihan hukkaan, kun ei ollut vielä keksitty miten sen voisi käyttää ‘tehokkaasti’.

Raamatun lehdillä odottaminen on usein toistuva teema, lähestulkoon yksi kantava sellainen. Miten tätä tulisi tulkita? Miksi odottamisella olisi niin suuri merkitys? Ja miksi ylipäänsä odottaa, jos sitä mitenkään pystyy välttämään?

Jesajan kirja (40:30-31) antaa meille yhden tutuimmista ja rohkaisevimmista Raamatun jakeista odottamiseen liittyen:

“Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.”

Kukapa ei välillä väsyisi ja kokisi heikkoutta. Silloinhan se odottaminen juuri vaikeaa onkin. Se on vähän kuin menisi hurjan nälkäisenä ruokaostoksille – ei silloin enää jaksakaan odottaa kodin ruokapöytää, vaan päätyy helposti karkki- ja suklaahyllyille. Kuinka moni meistä jaksaa odottaa Herraa, kun seuraavaa askelta ei ole näkyvissä ja odotus vaan jatkuu ja jatkuu? Onko minulla uskoa ja luottamusta Jumalan ajoitukseen vai rapisevatko ne nopean tyydytyksen karkkipussit heti kun vastaus kestää?

Odottaminen on epäilemättä luonnettamme kehittävä harjoitus ja testi, joka valmistaa meitä tulevaan. Mutta samalla Kaikkivaltiaan Jumalan ajoitus perustuu aina parhaaseen mahdolliseen tietoon ja viisauteen, niin menneestä, nykyisestä kuin tulevaisuudestakin. Kun tämä viisaus yhdistyy täydelliseen rakkauteen ja suunnitelmaan meidän parhaaksemme, on helpompi ymmärtää odottamisen merkitys ja suurempi tarkoitus.

Herraa odottavat saavat uuden voiman! Finnish Strong!

Tommi

Oletko mieluummin vahva vai heikko?

Minäkin olen mieluummin vahva. Olisin mielelläni vahva, nopea ja älykäs. Lisäksi haluaisin olla erinomainen esiintyjä, kitaravirtuoosi ja loistokas futispelaaja. No eipä harmittaisi myöskään, jos olisin kauhean rikas, mahdottoman komea ja vaikutusvaltainen.

On herättelevää havaita, että tämä ‘toivelista’ on täynnä itseäni. Kukaan muu ei suoranaisesti hyötyisi yhdenkään toiveen toteutumisesta, kuin vain minä itse. Voisin tietysti manipuloida mieleni ajattelemaan, että kun olisin rikas, niin antaisin tietysti paljon hyväntekeväisyyteen ja käyttäisin kaikki lahjakkuuteni maailman yhteiseksi hyväksi. Mutta jos muiden etu olisi todella tavoitteeni, niin toiveenikin näyttäisivät alunperinkin vähän toisenlaisilta.

On mielenkiintoinen ‘harjoitus’ miettiä omia tavoitteita, toiveita ja unelmia. Ne paljastavat jotain perimmäistä sydämemme syvyyksistä. Ne valaisevat juttuja pimeässä kuin taskulamppu valottomassa kellarissa jättäen pohtimaan, että pitäisiköhän noita juttuja vähän availla ja uskaltaa katsoa sisälle.

Parikymmentä vuotta sitten olin fyysisesti vahva, omasta mielestäni ainakin. Ajatukset pyörivät vahvuuden lisäämisen tavoitteissa ja strategioissa. Pidin vahvuuttani myös yhtenä todistuksena oikeasta uravalinnasta. Nyt olen suhteellisesti mitaten ‘heikko’, mutta intohimo ja innostus fyysisen harjoittelun ja valmennuksen alalla ei ole lientynyt ja valmennukseen on jopa syntynyt uutta syvyyttä ja tarkoitusta.

Raamatun mukaan Jumala sanoi kroonisesta vaivasta kärsivälle Paavalille: “Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2 Kor 12:9) Paradoksaalinen lause, joka tunkeutuu sielun ja järjen välimaille aiheuttaen epämukavuutta yhdellä tasolla ja rauhaa sekä toivoa toisella. Yksi lause kokonaisuudesta irrallisena on tietenkin puutteellinen tapa tutkia mitään tekstiä ja sen kontekstia mutta lyhykäisyydessäänkin se kertoo Jumalan tavasta nähdä ‘vahvuuksia’ ja ‘heikkouksia’.

Muistan edelleen hyvin, kun kymmenen vuotta sitten ajoin New Jerseystä Long Islandille pitämään workshoppia personal trainereille paikallisella kuntosalilla. Suunnitelmat oli tehty, ja kuten aina, tavoitteena oli oppia ja opettaa itse liikkumalla, learning-by-doing. Sakroiliitti-tulehdus oli kuitenkin toista mieltä ja pysäkoityäni auton kuntosalin eteen jäin ratin taakse istumaan, koska vasemman jalan liikuttaminen oli niin kivuliasta, etten päässyt autosta ulos. Itkettyäni ja naurettuani tilanteelle pääsin kuitenkin nilkuttamaan salille. Selitin asian yleisölle, pyysin anteeksi vaivalloisuuttani ja pidimme workshopin ‘normaalisti’. En kokenut lainkaan onnistuvani tehtävässä ja lopussakin pahoittelin vielä sairaalloisuuttani. Olin valmis lähtemään vaikka palkkiotta takaisin, mutta sitten alkoivat kiittelyt - en ole koko urani aikana saanut vastaavaa positiivista palautetta mistään tapahtumasta. Kahden tunnin ajomatka Long Island Expressway:llä ruuhkassa olikin ollut etukäteen hyvää aikaa rukoilla apua heikkoon fiilikseen.

Heikkous voi olla se elämän suurin vahvuus, jos sen antaa oikeisiin käsiin. Heikkous voi auttaa meitä tajuamaan oman sydämemme itsekkyyden. Se voi lisätä meidän empatiaamme muita kohtaan. Heikkous on haavoittuvainen tila, joka voi tehdä meistä helpommin lähestyttävämpiä. Se voi myös johtaa positiivisella tavalla uuden luomiseen ja merkitykselliseen muutokseen elämässä.

Fyysisesti, henkisesti ja hengellisesti heikot ja köyhät saavat lohdutuksen, avun ja voiman. Tyhjään astiaan on nimittäin helpompi kaataa kuin täyteen sellaiseen. Jumala kutsuu luokseen tietenkin myös kauniit ja rohkeat sekä täydelliset ja terveet yhtä lailla kuin heikot ja sairaatkin – tuo kutsu on toimitettu kaikille meille, RSVP.

Finnish Strong in Christ!

Tommi

Taivaallista tulitukea

Nuorena pojankloppina yksi harrastuneisuuteni kohteista liittyi Suomen sotahistorian, ja etenkin Talvisodan ja Jatkosodan, tutkimiseen. Samoihin aikoihin myös tulevaisuus ja ura Puolustusvoimain riveissä vaikutti todennäköiseltä mahdollisuudelta. Isänmaan puolustamisessa yhdistyi sopivasti jalo ideologia, miehinen kiinnostus aseisiin, fyysinen harjoittelu sekä sotilaan elämän askeettisuus, ehdottomuus ja yksinkertaisuus. Vieläkin kirjahyllyistäni löytyy runsaasti kirjoja Suomen sodista, Mannerheimista ja veteraanien sankariteoista – arvostus asiaa kohtaan näkyi siinäkin, että kun muuttokonttia Yhdysvaltoihin pakattiin ja vain tarvittava otettiin, iso kokoelma paksuja kirjoja aiheen tiimoilta lähti Atlantin yli mukaan.

Sisu, sankaruus ja sodan torjuntavoiton kertomukset kylvivät sellaisen ihmettelyn siemenen, joka on kasvanut pitkään, tosin piilossa itseltänikin viime vuosikymmenien ajan. Nuorukaisena samaistumisen kohde oli varmaan Antti Rokan kaltaiset sankarit, joiden rohkeus ja sotataidot olivat vailla vertaa. Oma samaistuminen, tai ehkäpä ihannointikin, kohdistui siihen ihmeelliseen, sankarilliseen ja itsensä uhraavaan Tuntemattomaan Sotilaaseen, joka pystykorvalla tai Suomi-konepistoolilla tuimasti ja tarkasti puolusti maatamme.

Arvostukseni veteraaneja kohtaan on kenties edelleenkin noussut mutta myös tuulahdus minulle uudempaa tietoa on sekoittunut omaan kokonaisnäkemykseen etenkin Talvi- ja Jatkosodan tapahtumista. Ja vaikka edelleen uskon myös suomalaisen sisun ja sotataitojen olleen merkittävässä asemassa, varsinkin puolustussuunnan taisteluissa, on vaikea olla huomioimatta raportteja, jotka kutsuvat Suomen itsenäisyyden säilyttänytta torjuntavoittoa ‘ihmeeksi’, ja nimenomaan yliluonnolliseksi sellaiseksi. Menemättä tarkemmin itse noihin yksityiskohtiin, lukija voi halutessaan lueskella vaikkapa seuraavan tekstin tai katsoa tämän esityksen, joista loytyy todella mielenkiintoista tarinaa.

En ole muuten vielä Louhimiehen Tuntematonta Sotilasta päässyt näkemään, toivottavasti näemme sen pian myös New Yorkissa, missä Lincoln Centerin elokuvateatteri näyttää vastaanvanlaisia ulkomaisia elokuvia.

“Tuntematon” tai “näkymätön” sotilas esiintyy myös Raamatun sivuilla, missä useammassa kohtaa Jumala mainitaan ihmeellisten taistelutapahtumien keskiössä. Tutuimpana niistä ehkä Davidin ja Goljatin kohtaaminen, joka saattaisi sopia vertailuksi myös Suomen ja Venäjän kokoeroa havainnollistettaessa. Tässä taistelussa Daavid kaataa Goljatin fyysisesti lingolla, mutta todellisuudessa voitto on saavutettu Jumalan siunauksen johdosta, ja jonka voimassa Daavid rohkeasti toimii.

Mutta Daavid vastasi: "Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs, mutta minä tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimessä. (1 Sam 17:45)

Lukuisat Vanhan Testamentin taistelukuvauksista sisältävät erilaisia ‘ihmeitä’ ja yliluonnollisia tapahtumia.

Toinen esimerkki Joosuan kirjasta:

Kun amorilaiset kohtasivat Israelin sotajoukon, Herra saattoi heidät pakokauhun valtaan, ja Joosua sai heistä Gibeonin luona suuren voiton.(Joosuan kirja 10:10)

Kolmas esimerkki 2. Aikakirjasta:

Samalla hetkellä, kun laulajat alkoivat riemuhuudoin ylistää Herraa, lähetti Herra väijyksissä olleen joukon Juudaan hyökkäävien ammonilaisten, moabilaisten ja Seirin vuoriston miesten sekaan. Kaikki nämä lyötiin, sillä ammonilaiset ja moabilaiset kävivät säikähdyksissään Seirin vuoriston miesten kimppuun surmaten heitä. Tuhottuaan Seirin miehet he ryhtyivät tuhoamaan toisiaan. (2 aikakirja 20:22, painotus oma)

Tapio Tiihosen väitöskirjassa Karjalan Kannaksen suurtaistelusta kesällä 1944 dokumentoitiin samantyyppinen tilanne missä puna-armeijan panssarivaunut hyökkäsivät omiaan vastaan sekaannuksen tuloksena. Väitöskirja ei tosin osaa kertoa siitä, että Eversti Kai Savonjousi oli suurhyökkäykseen aikaan turvannut epätoivoisessa tilanteessa rukouksen voimaan monien muiden tavoin kymmenien panssarivaunujen vyöryessä läpi. Vastaavia raportteja on lukuisia eri rintamilta ja puolustusvoimien haaroista.

Sodan alussa Ylipäällikkö Mannerheim polvistui saamaan siunauksen toimiinsa isänmaan eduksi, Presidentti Kyösti Kallio kehotti kansalaisia rukoilemaan ja lukemaan Raamattua ja lukemattomat ‘tuntemattomat sotilaat’, rintamamiehet ja kotijoukot, polvistuivat pyytämään Jumalan apua ja armoa erittäin vaikeassa tilanteessa.

Elämme aikaa, jossa rukousta pidetään ajanhukkana, humpuukina ja poliittisesti epäkorrektina touhuna. Näin toki tapahtui myös tuhansia vuosia sitten Raamatun kirjoitusten mukaan. Rukous kenties unohdettiin joko siksi, että ajat olivat ‘helpompia’ eivätkä vaatineet luottamista Jumalaan ja/tai siksi, että rukouksen voimaan ei uskottu. Molemmat näistä syistä ovat varmaan totta tänä päivänä Suomessakin.

Valitettavasti ihmisluontomme on sellainen, että ‘rukoileminen’ ja Jumalalta apua ja neuvoa pyytäminen ei tule kovin automaattisesti ja edellyttää usein toivottoman tilanteen ennenkuin turvaudutaan “Taivaalliseen Ylipäällikköön”. Tästä voin itse todistaa oman elämäni taisteluissa. Vaikeista ajoista ja elämän juoksuhautojen kamppailuista selviämiseen ei riitä yksin ‘sisu’ ja ‘tsemppi’ ja särmä asenne, vaan voitolliseen loppuun johtaa vain ‘taivaallinen tulituki’ rukouksen tarkkojen koordinaattien ohjaamana.

Finnish Strong!

Jouluevankeliumi ja evidence-based usko

Oletko henkilö, joka pyrkii selvittämään juurta jaksain ja eri keinoin mieltäsi askarruttavat asiat? Käytätkö selvitystyöhön eri lähteitä, kuten tutkimusta, asiantuntijoita ja todistajia sekä omia mittauskeinoja ja kokemusta? Pidätkö yksityiskohdista lukua tarkasti ja systemaattisesti? Teetkö päätöksesi perustuen mahdollisimman tukevaan todistusaineistoon?

Jos vastasit näihin kysymyksiin ‘kyllä’, olet ehkä hiukan kuin mies nimeltä Luukas, joka oli ammatiltaan lääkäri sekä historian tapahtumien tutkija ja raportoija. Luukas kirjasi tapahtumat tarkasti ylös ja pyrki dokumentoimaan tärkeät asiat tulevien sukupolvien luettavaksi. Materiaalina kirjoituksissaan Luukas käytti silminnäkijöiden todistusta, vertasi niitä kauan sitten ennustettuihin ja pyrki laatimaan luotettavan raportin hänen elämänsä aikana meneillään olevista merkittävistä tapahtumista. Hän kirjoitti raporttinsa, jotta sen lukija voisi vakuuttua asioiden todenperäisyydestä ja luottaa niihin.

Yleensä meillä ei ole ensimmäisenä tule mieleen kyseenalaistaa historian lähteitä, etenkin jos saamme saman tiedon monesta eri lähteestä. Luukaksen raportissa meille ei varmaankaan synny epäluuloisia ajatuksia raportin luonnollisista ja elämässä normaalilta kuulostavista asioista, mutta kun luonnollinen vaihtuu yliluonnolliseksi, niin mielessämme herää nopeasti kysymyksiä.

Luukaksen kirjan toinen luku:

1. Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava. 
2. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana. 
3. Ja kaikki menivät verolle pantaviksi, kukin omaan kaupunkiinsa. 
4. Niin Joosefkin lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ylös Juudeaan, Daavidin kaupunkiin, jonka nimi on Beetlehem, hän kun oli Daavidin huonetta ja sukua, 
5. verolle pantavaksi Marian, kihlattunsa, kanssa, joka oli raskaana. 
6. Niin tapahtui heidän siellä ollessaan, että Marian synnyttämisen aika tuli. 
7. Ja hän synnytti pojan, esikoisensa, ja kapaloi hänet ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut sijaa majatalossa. 
8. Ja sillä seudulla oli paimenia kedolla vartioimassa yöllä laumaansa.

No further questions your honor! Aika selvää pässinlihaa, ei syytä ihmettelyyn.

Mutta sitten:

9.Niin heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti. 
10. Mutta enkeli sanoi heille: "Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: 
11. teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. 
12. Ja tämä on teille merkkinä: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa." 
13. Ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä, ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat: 
14. "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!" 
15. Ja kun enkelit olivat menneet paimenten luota taivaaseen, niin nämä puhuivat toisillensa: "Menkäämme nyt Beetlehemiin katsomaan sitä, mikä on tapahtunut ja minkä Herra meille ilmoitti". 

Oho! Enkeleitä ja taivaallista sotaväkeä… Tässä kohtaa lukijan täytynee pysähtyä ja valita jokin seuraavista vaihtoehdoista:

a)       Ei voi olla totta. Mahdotonta kaikissa olosuhteissa. Raportti täysin epäluotettava.

b)      Vau, tosi ihmeellistä. Uskon kaiken kyselemättä tai tiedustelematta lisää.

c)       Lisää todisteita tarvitaan, muodossa tai toisessa.

Luukas tutki kirjoituksia, profetioita ja kuuli monia todistuksia Jeesuksen elämästä ja ihmeteoista. Hän kirjoitti kaiken tiedemiehen tarkkuudella Luukaksen evankeliumiin. Hän oli paraatipaikalla seuraamassa Jumalan Pojaksi kutsutun miehen vaikutusta Apostoli Paavalin kanssa matkatessaan  ja työskennellessään. On kuitenkin hyvä kysyä tai ainakin pohtia perimmäistä syytä siihen, miksi Luukas antoi elämänsä Jumalan Pojasta kertovan ilmoituksen levittämiseen maailmassa? Riittikö siihen silminnäkijöiden todistukset ihmeteoista, ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta? Vai kohtasiko hänkin kiistämättömän todisteen itsensä, Jeesuksen, henkilökohtaisesti?

Paavalin ja Luukaksen lailla meille ei tule koskaan täysin riittämään toisten, eivät Matti Meikäläisten eivätkä Taina Tiedenaisten, todistelut Jumalan olemassaolosta tai Jeesuksesta Jumalan poikana. Ainoa lopullisesti vakuuttava todiste on Jeesuksen kohtaaminen henkilökohtaisesti.

Mutta todisteita vilpittömasti etsivä, on niitä myös löytävä. Vilpittömän tieteilijän tuntee siitä, että heidän tavoitteenaan on totuus, seurauksista ja omista toiveista seka ennakkokäsityksistä huolimatta. Niinpä sellainen tieteilijä tekee kaikkensa totuuden löytämiseksi ja paljastamiseksi.

Jos etsit totuutta, niin se (tai Hän) on löydettävissä, mutta sen hinta on nöyrtyä pyytämään Jumalaa apuun, vaikka et edes uskoisi Häneen juuri nyt. Jos Hän ei olemassa, sekin selviää, mutta uskaltaessasi etsimään ja kääntämään jokaisen kiven totuuden löytämiseksi, tulet todisteesi saamaan. Todellinen ja paljastavampi kysymys meille kaikille onkin, josko tärkeämpää on kerätä todisteita oman elämänkatsomuksen ja -tavan tueksi vaiko totuuden löytämiseksi?

Jumalalle Kiitos!

Kiitos Jumalalle, että kärsivällisesti käännät päätäni pimeydestä kohti valoa!

Kiitos Jumalalle, että teet elämän vaikeuksista armon ponnahduslautoja!

Kiitos Jumalalle, että olet näyttänyt olevasi kiinnostunut kaikista elämäni yksityiskohdista!

Kiitos Jumalalle, että sinun sanasi on elävä ja virvoittaa päivittäin kehoni, mieleni ja henkeni!

 

Kiitos Jumalalle, että sinulla on suunnitelma elämälleni!

 

Kiitos Jumalalle, että luot uutta joka päivä!

 

Kiitos Jumalalle, että paljastat itsesi sinua etsivälle!

 

Kiitos Jumalalle, ettei minun tarvitse ansaita pelastusta teoillani!

 

Kiitos Jumalalle, että olet antanut minulle anteeksi syntini!

Päivityksiä ja tarkennuksia lähteisiin omassa valmennusfilosofiassa

Applied Functional Sciences/ Principle-based movement training

Gray Institute www.grayinstitute.com

Real Movement, perspective on integrated motion & motor control; Adam Wolf.

Insights into functional training, Chuck Wolf

Non-linear pedagogy/ Non-lineaarinen pedagogia

Non-linear pedagogy in skill acquisition; Jia Yi Chow, Keith Davis, Chris Button, Ian Renshaw

Valmennustaito -blogi, Sami Kalaja www.valmennustaito.info

Motor skill acquisition/ Motorisen taidon oppiminen

Valmennustaito -blogi, Sami Kalaja www.valmennustaito.info

Nick Winkelmann, PhD https://www.slideshare.net/nwinkelman/presentations

Dexterity And its development; Nicholai Bernstein

The Athletic Skills model; Rene Wormhoudt, Geert Savelsbergh, Jan Willem Teunissen, Keith Davids

Art of Coaching/ Valmennuksen taito & taide & tiede

Conscious coaching; Brett Bartholomew

Athletic Development; Vern Gambetta www.gainnetwork.com

"Fiksu mies ja uskoo Jumalaan, hulluko se on?"

Vaikka aika hullu monessa suhteessa olenkin, ovat jotkut silti ihmetelleet uskovaisuuttani ja luottamustani yliluonnollisen Kaikkivaltiaan olemassaoloon. “Fiksu mies ja uskoo Jumalaan, hulluko se on?” on oma versioni eräästä Lapinnevalaisesta sananlaskusta. Eikö Paavolankin olisi aika siirtyä ns. nykyaikaan, jossa on yleistietoa se, että “Jumala on kuollut” Nietzschen sanojen mukaisesti.

Oma polkuni uskon asioissa ei ole lähtenyt liikkeelle maailman synnyn, pahan olemassaolon tai Jeesuksen käärinliinojen analysoinnista, vaikka se epäilemättä sieltäkin voisi kipinän saada. Kokemustani Jeesuksen kohtaamisesta en voi myokään kenellekään todistaa korrelaatiolla, T-testillä tai laskutoimituksilla. Totuuden tutkiskelu tieteellisesti ja etsiminen filosofisesti on tottakai ollut olennainen osa omaa prosessiani ja on edelleen. Luulen kuitenkin, että vaikka tiedekin mielestäni ‘osoittaa kohti taivasta’, syntyy henkilökohtainen elävä usko silti vain henkilökohtaisesta kohtaamisesta elävän Jumalan kanssa.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin omat voimani ovat loppuneet tai resurssini kuivuneet. Joskus sairaus, kuten selkärankareuma, on murtanut minut ja joskus taloudellinen tilanne on ollut erityisen huolestuttava. Näitä tilanteitahan meillä kaikilla varmaan on ollut, toisilla enemmän kuin vähemmän… Omien kykyjen ja voimien riittämättömyys elämässä on nöyryyttävää ja johtaa usein pohdiskeluihin siitä kenen tai minkä käsissä elämäni oikeasti on. Valitettavasti aika tyypillisesti vaikea elämäntilanne täytyy muodostua todella vaikeaksi ennen kuin tulee mieleen, että onkohan tuolla jossain sellainen yliluonnollinen olento, joka kenties voisi järjestää jonkunlaisen avun tai intervention ja vetää ylös siitä pohjattomalta vaikuttavasta kuopasta?

Vaikka kasvoinkin kristillisessä kodissa, ei minulla ollut henkilökohtaista uskoa ja suhdetta Jumalaan. Se syntyi vasta, kun vaikeuksissani jouduin antamaan periksi ja rukoilemaan apua. Silloin Jumala kohtasi minut siinä hetkessä ja tilanteessa. Luin Raamattua ja löysin siitä lähinnä ensiksi rauhan tunteen, joka oli sinänsä jo paljon stressitilanteessa. Sitten tajusin myös, että Raamatusta löytyy runsaasti lupauksia huolenpidosta, avusta, suojelusta ja jopa parantumisesta ja materiaalisesta huolenpidosta. Koin rukousvastausten tulevan vähitellen, ei yleensä mitenkään yli-inhimillisessä muodossa, mutta luottaessani siihen, että Jumala vastaa, asiat vaan järjestyivät. Laittaessani luottamukseni Jumalaan  ja hänen sanaansa, uskoni alkoi kasvaa ja huoleni alkoivat hälvetä. Ymmärsin, että Jumalla on hyvä tahto minua kohtaan. Tunnustin voimattomuuteni ja pyysin häneltä apua. Tämä oli iso askel henkilökohtaisessa suhteessa henkilökohtaiseen Jumalaan. Nyt luottamukseni häneen sairaudessa tai talousahdingossa on suurempi kuin ennen – ‘specific adaptation to imposed demand’, siis SAID-periaatteen mukaisesti, niin kuin kehossakin tapahtuu.

Pystynkö oman tarinani kautta vakuuttamaan jonkun toisen Jumalan olemassaolosta? Enpä tiedä, tuskin. Mutta kenties voin antaa esimerkin siitä, mihin suuntaan suosittelen ajatusten ja rukousten kohdistuvan, kun elämä lyö kanveesiin. Tai ehkä jo ennen sitä, jos on fiksumpi kuin minä. Taisi jo Mike Tyson tuumata, että “everybody has a plan until they get punched in the face”. Oma suunnitelmani elämälle oli erilainen, joskaan ei läheskään niin hyvä kuin Kaikkivaltiaan.

Uutisia katsoessa maailma, mukaanlukien meidän koti-Suomemme, on myllerrysten vallassa. Moni asia jopa pelottaa, jos olen ihan rehellinen. Tulevaisuuteni on kuitenkin suurissa käsissä ja vaikka suruja, huolia, sairauksia ja sotia riittää, on lupaus Jumalan hyvyydestä ja Jeesuksen pelastustyöstä ajankohtaisempi kuin koskaan. Ahdistuksen, syyllisyyden, pelon ja pimeyden kahleet on murrettu ja Jumala kutsuu heikkoja ja murtuneita uuteen elämään.

“He heals the brokenhearted and binds up their wounds.” Psalm 147:3

Peace and strength until the ‘Finnish line’!

Tommi

Todistan olevani väärässä

Omien toimintapojen läpinäkyvä ja kriittinen reflektiointi kuuluu omaan valmennusfilosofiaani ja on mielestäni kehittymisen edellytys. Tämä ei muutosvastarintaveteraanille ole tietysti aina helppoa mutta uskaltaisin ehdottaa olevani avoin ainakin vakavasti pohtimaan olisiko hommissa parantamisen varaa. Ja koska ainahan niissä parantamisen varaa löytyy, on minulle vähitellen tullut tavaksi olla välillä brutaalin rehellinen ja kysyä itseltäni oikeasti vaikeita kysymyksiä. Kun ihmisluonto, tiedeväkeä myöten, pyrkii usein vain todistelemaan olevansa oikeassa, on vaihtelevan virkistävää ‘pakottaa’ itsensä etsimään reikiä ja puutteita omista teorioista ja käytännöistä. Yksi mentoreistani, professori David Tiberio, kehottikin, “tehdä parhaansa todistaakseen itsensä olevan väärässä” ennen kuin pyrkii todistelemaan oikeassa olemistaan.

En tiedä, johtuuko se lisääntyneestä vai vähentyneestä itseluottamuksesta, että itsekritiikkini kysymykset ovat tulleet aggressiivisemmiksi ja ‘vallankumouksellisiksi’, sillä kysymykseen vastaaminen tietyllä tavalla saattaa voimakkaasti muuttaa toimintatapoja ja tai jopa vetää maton alta koko toiminnalta paljastaen sen perimmäisen ongelman. Vastauksiahan ei ole edes olemassa kysymättömiin kysymyksiin ja silloin voidaan vaan jatkaa vanhaan malliin. Mutta mitä jos ‘vanha malli’ ei vaan tunnu toimivan tarpeeksi hyvin…?

Seuraavassa muutamia mielestäni radikaaleja kysymyksiä, joita olen viime aikoina esittänyt itselleni. Vastauksia täytyy mielestäni uskaltaa hiukan pohtia ennen kuin tyrmää koko kysymyksen, sillä se vähintäänkin ohjaa pohtimaan ja peilaamaan tekemisiään…

1.       Auttaako fysiikkaharjoitukseni oikeasti urheilijoita tulemaan lajissaan paremmaksi?

2.       Onko mahdollista, että fysiikkaharjoitukseni tekevät urheilijoista (suoraan/epäsuorasti) lajissaan huonompia?

3.       Olenko osa systeemiä, joka aiheuttaa nuorten urheilijoiden loppuun palamisen tai vaikka loukkaantumisen?

4.       Voisiko fysiikkaharjoitukseen käytetyn ajan käyttää urheilijan kannalta paremmin?

Vaikka vastaavat kysymykset aiheuttavat vähän sisäistä epämukavuutta, ovat ne mielestäni erinomaisia keinoja sellaisen tahtotilan synnyttämiseen, missä vilpittömästi halutaan parantaa toimintaa, eikä vain raahata mukana vanhoja turvallisia ‘halinalleja’, joista luopumista emme muuten uskalla edes ajatella.

Finish Strong!

Tommi

“Vaatii paljon työtä tehdä erinomaisesta urheilijasta keskinkertainen urheilija.”

On mielenkiintoista, että juuri niitä lihasryhmiä ja kehon osia, jotka yhdistetään aikamme esteettisiin ulkonäköihanteisiin, harjoitellaan usein kaikkein epätoiminnallisimmalla tavalla. Vaikuttaisi siltä, että harjoituskulttuuriimme liittyy sellaisia voimakkaita mielikuvia ja fiiliksiä käytännöistä, joita on vaikea syrjäyttää pelkällä logiikalla. Ymmärrän tämän ihan hyvin itsekin monta vuotta epätasapainoista ja -toiminnallista harjoittelua toteuttaneena. Paremman tiedon puutteessa taisin olettaa, että tavoitteina ‘kehon muokkaus’ ja ‘toiminnallinen suorituskyky urheilussa’ saavutetaan samaa polkua kulkemalla. Näin ei asia kuitenkaan ole, elleivät sitten oman lajin tarpeet sattumalta korreloi kehon muokkausta palvelevien tavoitteiden kanssa…onhan sekin kai mahdollista.

On totta, että kaiken oheisharjoittelun ei tarvitse välttämättä näyttää, haista ja maistua ihan tarkalleen samalta, kuin itse lajisuoritus, mutta jo spesifisyys-periaatteen perusteella pitäisi ehkä hetkeksi pysähtyä miettimään, mikäli harjoittelun toteutus ja lajisuoritus tuntuvat olevan yhtä kaukana toisistaan kuin Donald Trump ja Hillary Clinton.

Joku sanoi, että “vaatii paljon työtä tehdä erinomaisesta urheilijasta keskinkertainen urheilija.” Väitän, että keskivartaloharjoittelussa piilee potentiaalia tällä alueella – niin urheilullisuuden parantamisen kuin sen huonontamisen suhteen.

Mitä asioita meidän sitten tulisi tarkastella toiminnallisen keskivartaloharjoittelun toteuttamisen kannalta? Tässä muutamia omia ajatuksiani listan muodossa.

1.       Urheilijan asennot ja liikkeet suhteessa painovoiman vaikutukseen

Mikä on yleinen tyypillisten vatsalihasharjoitteiden liikemalli? Selkärangan fleksio, elikkäs vatsarutistusten, istumaan nousujen ym. kaltainen liike, jossa siis etäisyys rintakehän ja lantion rakenteiden välillä lyhenee konsentrisen supistuksen tuloksena.

Kun urheilija toimii lajissaan, useimmiten pystyasennossa siis, niin voimme kysyä: milloin kyseistä liikettä tarvitaan ja milloin siihen käytetään lihasvoimaa?

Pystyasennossa tuo liike on itse asiassa useimmiten täysin painovoiman tuottama, joskin selkäpuolen ja takaketjun lihasten kontrolloima. Mikäli painovoima antaa tuon liikkeen meille ilmaiseksi, niin eikö elimistön taloudellisuuden kannalta olisi hyvä ajatus pitää nuo etupuolen suorat vatsalihakset ‘levossa’ kunnes niitä taas oikeasti tarvitaan. Onhan toki olemassa myös lajeja, joissa tuon liikkeen täytyy tapahtua nopeammin kuin painovoiman vaikutuksesta ja silloin vatsalihaskin ottaa liikettä kiihdyttävän roolin (ehkäpä hiihdon tasatyöntö-liike tms). On olemassa myös lajeja, joissa erilaisissa asennoissa rangan fleksiosta tuleekin spesifi liike, kuten vaikka MMA:n mattotilanteissa, uimahypyissä tai voimistelussa.

Jos tarkastelemme ihmisen yleistä liikkumista niin tavallisissa elämäntilanteissa kuin urheilulajeissa havaitsemme, että kehon konsentrisen fleksion sijasta kannattaisi keskittyä enemmän vaikkapa siihen toiseen päätyyn eli kehon ja rangan ojennukseen ja sen eksentrisen hallinnan harjoitteluun. Jos vaikkapa kysyisimme, että kumpaan tehtävään keho käyttää vatsalihaksia enemmän, a) eteen- ja alaspäin taivutuksen suorittamiseen vai b) taaksetaivutuksen hallintaan, niin pystyasennossa toimittaessa vastaus on helposti B. Keskivartalolihasten potentiaalista jää paljon käyttämättä, mikäli unohdamme, että ‘tuottaaksemme’ voimaa sitä pitää ensin ‘varata’.

2.       Lihaksen työtapa ja energian käyttö nopeissa lajiliikkeessä

Reaktiivisuus, nopeus ja räjähtävyys ovat olennaisia ominaisuuksia monissa lajeissa. Näiden elementtien toiminnalle on olennaista, että lihas-jänne-hermo -systeemi toimii optimaalisesti. Nopean liikkeen edellytyksenä on lihaksen rekrytoinnin nopeus sekä erityisesti sen rentoutumisen nopeus ja valmius seuraavaan aktivoitumiseen. Tätä periaatetta vastaan kapinoi jatkuvan isometrisen jännityksen ja vaihtumattoman lihaspituuden harjoitteet. Kehon voimantuottomekanismi pyrkii energian säästöön ja haluaa käyttää elastisia elementtejä liikkeen varaamiseen ja vapauttamiseen.

Missä lajisuorituksessa olet kokenut vatsalihasten väsymisen ja siitä johtuvan polttelun lihaksessa? Tämä tuttu tunne selällään tapahtuvan sätkyttelyn tuloksena on harvoissa lajeissa todellisuutta. Vatsalihakset toki väsyvät monissa lajisuorituksissakin mutta se ei johdu jatkuvasta ‘time under tension’ -jännitystilasta ja on aika kaukana positiivisen siirtovaikutuksen kannalta.

Lankuttaminen ja isometriset pidot voivat olla käyttökelpoisia staattisen ryhdin ja asennon harjoittelemisen kannalta ja sitä kautta voivat epäsuorasti parantaa esimerkiksi juoksun suoritusta, mutta nopeisiin ja räjähtäviin suorituksiin keskivartalokin kaipaa loikkia, hyppyjä, heittoja ja reaktiivisia suorituksia – pääosin pystyasennossa.

3.       Keskivartalon lihasten toiminnallinen anatomia

Keskivartalon toiminnallista anatomiaa voidaan käytännön kannalta yksinkertaistaa huomattavasti. Uskon, että eri lihaksista ja niiden kerroksista on keskusteltu ihan tarpeeksi ja en ole varma onko se vienyt meitä paljon parempaan suuntaan itse toteutuksessa.

Mihin keskivartalon lihakset kiinnittyvät? Mitä rakenteita (luusto) pitää liikuttaa, jotta keskivartalon lihakset aktivoituvat toimimaan? Helpoin vastaus tuohon olisi: lantion ja rintakehän rakenteet. Niinpä keskivartalon lihakset aktivoituvat silloin kun lantio liikkuu, rintakehä liikkuu tai molemmat liikkuvat. Real-life suorituksissa on itse asiassa aika vaikeaa liikkua muuten kuin sekä lantiota, että rintakehää samanaikaisesti liikuttaen, joten toiminnallisessa mielessä keskivartalon lihakset toimivat ‘aina’ näin.

Monessa, etenkin selällään tapahtuvassa, vatsalihasharjoitteessa olemme kuitenkin eliminoineet tai rajoittaneet lantion ja rintakehän liikettä niin, että spesifisyys-aste on huomattavasti heikentynyt ja harjoitusvaikutus siten myös kyseenalainen. Lisäksi olemme tietenkin myös poistaneet lähes kaikki pystyasennon kahdelle tukipisteelle ominaiset liikkeen hallintaan liittyvät haasteet – näin keskushermosto tuskin tunnistaa liikettä lainkaan, sillä sen saama informaatio ympäristöstä on muuttunut liian radikaalisti, jotta siirtovaikutus olisi positiivinen. Niin, ja onhan myös negatiivinen siirtovaikutus täysin mahdollista saavuttaa…vaikka tavoite ei varmaan olekaan.

Jos haluamme maksimaalisen (ja samalla toiminnallisen) osallistumisen keskivartalon lihaksilta, on meidän valittava liikkeitä, joissa lantio liikkuu tehtävänsä mukaisesti yhteydessä rintakehään. Tästä yksi käytännön esimerkki on askellusliike ja käsien liike (alas/ylos/vasen/oikea ym.), jotka liikuttavat lantiota ja rintakehää yhtä aikaa ja aiheuttavat näin keskivartalon lihasten varautumisen kolmessa tasossa.

4.       Keskivartalo koordinaation keskuksena

Olemme oppineet ylävartalon liikkeitä, alavartalon liikkeitä ja keskivartalon liikkeitä, mutta kokonaisvaltaisessa suorituksessa meidän täytyy pystyä yhdistämään kaikki sulavaksi ja tehokkaaksi liikkeeksi. Kaikkien liikkeiden risteyskohtana toimii keskivartalo ja näin jokainen suoritus kulkee tämän kiireisen liikennekeskuksen läpi. Kuinka alavartalosta liikkeelle lähtenyt ketjureaktio päätyy sormenpäihin ja miten laadukkaana tuo liikevirtaus on säilynyt?

Koordinaatio monissa muodoissaan on urheilullisuuden ydin ja kenties vähiten harjoiteltu alue fysiikkavalmennuskulttuurissamme. Jos ymmärtäisimme ottaa koordinaation kaiken yhteensitovana ominaisuutena vakavasti ja yhdistäisimme sen kaikkeen tuohon tehoharjoitteluun, niin voisimme saada kovasti harjoitetun voiman käyttöön silloin kun sitä oikeasti tarvitaan.

Keskivartalo on rakenteellisena keskuksena elintärkeä alue. Sen täytyy pystyä ‘jakelemaan’ liikkeen hallintaa ylöspäin tai alaspäin ketjussa ja näin sen kyky koordinoida joko mahdollistaa tai rajoittaa suorituksia.

Keskivartalon harjoittelu koordinaation keskuksena on aika kaukana siitä mitä kentällä tänä päivänä näkyy. Kun yhtenä päivänä ymmärrämme ja sisäistämme keskivartalon alueen olevan niin paljon enemmän kuin six pack, niin kenties saamme uutta nostetta myös yleisen urheilullisuuden kehittymiselle.

Tommi the Trainer

368-Liikekehittely (3D-liikkuvuus ja liikehallinta)

Millaiseen alustaan ‘taito’ tarttuu parhaiten? Miten varmistetaan urheilijan jatkuva kehittyminen lajitaidoissa? Kuinka taitoa optimaalisesti vastaanottava alusta valmistetaan?

Ajattele kehon fysiologiaa ‘kuiva sieni vs. märkä sieni’ -ajatuksen kautta. Kuivaan pesusieneen imeytyy vettä ja vastaanottokyky on näin hyvä, kun taas märkään pesusieneen ei enää pakottamallakaan imeydy mitään uutta.

Taitojen ja kykyjen jatkuva kehittyminen ja hiominen vaatii siis alustaltakin edellytyksiä. Rakennuksen potentiaalisia mittoja (korkeus, paino ym.) on jatkuvasti peilattava sen perustan tukevuuden ja keston kautta.

Fysiologisesti tuon alusta täytyy siis olla sellainen, mihin uusi ärsyke tai kehittyvä taito pystyy tarttumaan. Ihmisliikkeen kannalta se yleensä vaatii tiettyjen perusteiden olevan kunnossa. Kenties olennaisimpia noista perusteista ovat ‘liikkuvuus’ ja ‘liikehallinta’.

368-Liikekehittelyssä aloitetaan arvioimalla, rakentamalla ja mahdollisesti korjaamalla liikkeen perustekijöitä eli liikkuvuutta ja sen hallintaa. Sen toteuttamiseksi on hyvä olla systeemi, joka auttaa käytännön harjoittelussa ja valmennuksessa. Olen valmistanut 368-Liikekehittely videomateriaalin avuksi kokonaisvaltaisen fysiikkaharjoittelun toteuttamisessa.

Linkki matskuun!

Reumaatikon liikuntakokemuksia

Selkärankareumaksi diagnosoitu sairaus, joka on aiheuttanut monenlaisia reaktiivisia tulehduksia eri puolilla kehoa, on vaatinut omassa liikkumisessani ja liikunnan harrastamisessa soveltamista ja kehon tarkkaa kuuntelemista. Se on pahimmillaan rajoittanut lähes kaikkea liikkumista ja parhaimmillaanopettanut monia asioita ihmisliikkeestä. Itse olen lähestynyt sairauden hallintaa eri tavoilla, joista liikunta on ehkä kuitenkin levon lisäksi se tärkein. Hiukan ironista on se, että sekä liikunta että lepo ovat olleet niitä kaikkein haastavimpia tavoitteita tulehduksien aiheuttamista kiputiloista johtuen – mutta samalla myös niitä elementtejä, jotka auttavat ja parantavat niin mielen- kuin terveydentilaa kenties eniten.

Taitaa ollaa niin, että kaikki sairaudet ovat psyko-fyysis-hengellisiä, mutta etenkin sellaiset, jotka ovat pitkäkestoisia ja joiden paranemisesta tai pahenemisesta ei juuri voi ennustaa. Näin ollen sairaus koskettaa ihmistä kaikissa ulottuvuuksissa ja varmaankin myös hoito tulisi koskettaa kaikissa näissä ulottuvuuksissa. Tässä olen kuitenkin keskittynyt yhteenvedon omaisesti kirjaamaan niitä asioita, jotka ovat omassa tapauksessani olleet tärkeitä nimenomaan liikunnan kannalta.

En ole lääkäri enkä lääketieteen ammattilainen ja kirjoittelen näistä nyt ihan omasta subjektiivisesta näkökulmasta ja omiin kokemuksiin perustuen. Ja tähän liittyy myös ensimmäinen periaate liittyen liikunnan toteuttamiseen…

Yksilöllisyys

Olen lukenut tutkimuksia, keskustelupalstoja, sairaustukimateriaalia ja kuunnellut lääkäreitä, muita selkärankareumaatikkoja ja se on ollut ihan hyödyllistä päällisin puolin. Mikään ei ole kuitenkaan ollut yhtä tärkeä asia oppia, kuin OMAN kehon kuunteleminen. Omasta fysiologistani ei ole tutkimuksia tehty eikä kirjoja kirjoitettu, eikä lääkärikään minua kauhean hyvin tunne. Minun on siis oltava oman sairauteni ja oireideni asiantuntija ja tutkija.

Palautuminen

Liikunnan toteutuksen osalta yritin mahduttaa elämään mahdollisimman paljon liikuntaa tai ‘harjoittelua’. Määrän lisäksi myös teho oli usein aika korkealla. Palautuminen ei ollut välttämättä prioriteeteista korkeimmalla sijalla. Nyt se on. Palautuminen on jo iän vuoksi hitaampaa kuin ennen mutta reumaatikkona haluan pitää tulehdusarvot matalalla. Niinpä jatkuvassa ylikuormitustilassa oleminen ei ole mahdollista ellei toivo seuraavaa tulehduskierrettä kehoon. Laatu harjoittelussa on siis ehdottomasti syrjäyttänyt määrän.

Toisaalta enemmän määrällistä lisäystä taas kaipaisi sinne lepo/uni-puolelle. Aamuyön särky monta kertaa keskeyttää tai häiritsee levon. Kunnon patja on elintärkeä.

Vaihtelu

En tee samaa harjoitusta kahta kertaa. Vaihtelen harjoittelun sisältöä ja muuttujia jatkuvasti jo motivaation takia mutta myös kokonaiskuormitusta mahdollisimman tasapainoisesti ja tasaisesti koko kehoon jakaen. Vaihtelu myös parantaa palautumista parasympaattisen hermoston toiminnan kautta. Pyrin siis välttämään toistuvasta ja yksipuolisesta harjoittelusta johtuvaa ylikuormitusta.

Liikkuvuus

Selkärankareumaatikolle liikkuvuus on olennaista jo rangan toiminnan ylläpidon kannalta. Tärkeintä minulle on ollut liikeketjujen tasapainon homeostaasi. Jo pienemmätkin epätasapainot esimerkiksi kyljessä sivuketjussa alkavat nopeasti aiheuttamaan sakroiliitin oireita ja alaselän kireytymistä. Myös takaketjun lihaksisto pohkeista alkaen vaatii jatkuvaa huoltoa niin ‘venyttelyn’ kuin rullailun ja itsehieronnan työkaluja käyttäen.

Verenkiertoelimistö

Aamut on usein jäykkää aikaa reumaatikolle ja varsinainen harjoittelu voi olla hankalaa. Siitäkin huolimatta itselleni aamulla verenkierron aktivointi kehossa kevyen aerobisen liikkumisen kautta käynnistää päivän ihan eri tavalla. Yleisesti ottaen aerobinen kunto antaa energiaa niihinkin päiviin, joissa tulehdus on vienyt suuren osan perusenergiasta. Kestävyystyyppisen juoksun olen itse hylännyt kokonaan useamman huonon kokemuksen tuloksena, mutta tänäänkin olen tehnyt lyhyitä vetoja futiskentällä – ja niistä saatu vaste on tuntunut erittäin hyvältä. Tosin on ollut aikoja, jolloin sellaiseen ei ole riittänyt voimia. Nyt kesän alettua ja auringon lämmittämänä keho tuntuu toimivan ja lepäävän paremmin. Kylmät ja kosteat kelit ei juuri kiinnosta.

Lihaksiston harjoittelu

Kaikki lähtee itselläni perusliikkumisen periaatteista. Ajattele kävelyä – liikeketjujen yhteistoimintaa, kiertoliikettä, yksi jalka edessä-toinen takana, pystyasennossa jne. Toki klassiset voimaharjoitteet välillä mahtuvat mukaan ohjelmaan mutta yli 3-4 viikon setti penkkipunnerrusta tai kyykkäämistä johtaa kerta toisensa jälkeen tulehdusoireisiin lantion ja selän alueen nivelissä. Käsipainot, taljat, kuntopallot ja muut vapaat vastukset käytettynä kehon yhteistoiminnallisissa harjoitteissa toimivat itselleni parhaiten. Ennätysten ja egon parantaminen suurien painojen ja vastusten muodossa eivät enää kuulu ohjelmaan, enkä niitä nyt taida enää kaivatakaan – varsinkin kun tuloksia tuntuu saavan toisellakin tapaa.

Luusto ja nivelet

Niveliin iskevät tulehdukset eri puolilla kehoa ovat ikäviä. Itse asiassa tulehdukset tuntuvat välillä satunnaisesti syttyvän siellä sun täällä – silmässä, nenärustossa, SI-nivelessä tai leukanivelessä. Olen valinnut liikuntalalajeikseni enemmän ns. iskuttomia liikuntamuotoja, kuten pyöräily, rullaluistelu tai melonta. Nyrkkeily tekniikkapainotteisesti säkkiin tai pistareihin on myöskin ollut yksi suosikeistani. Toki juoksuakin on pystynyt harrastamaan esimerkiksi futiksen muodossa silloin kun oireilu ei ole ollut voimakasta. Itse asiassa 15 vuoden jälkeen oireilu ei ole ollut yhtä aggressiivista kuin alussa ja liikuntamuotoja on voinut lisätä olon parannuttua.

Ravinto

Monille ravinnon muuttaminen on kuulemman tuonut helpotusta. Itselläni ei ole mielestäni ollut selkeää yhtä ärsykettä, mutta on tuntunut siltä, että tulehduskierre on alkanut usein juuri vatsasta tai suolistosta. Sieltä se on levinnyt johonkin muualle – olenkin kuvannut tulehdusta monta kertaa tulivuoreksi, joka purkautuu jossain kehon osassa päästäen paineen ulos. Usein kyseessä on joku jo valmiiksi kenties hiukan ‘heikentynyt’ kehon jäsen. Joka tapauksessa uskon, että on tärkeää löytää ne ruoat tai ravinnon osatekijät, jotka aiheuttavat ‘möyrinää mahassa’ ja ärsyttävät vatsaa ja suolistoa. Itselläni sitä tekee grilliruoka, alkoholi ja roskaruoka yleensä.

Kuten sanottu, nämä kuvaukset liittyvät omaan elämääni ja eivät varmaan käy yksi yhteen kenenkään muun oireisiin ja kokemuksiin. Halusin kuitenkin jakaa nämä kokemukset jo senkin takia, että usein vastaavissa hiukan määrittelemättömissä sairauksissa on tärkeää löytää vertaistukea ja kokea, että tulevaisuutta, toivoa ja tapoja liikkua on. Huonot ja hyvät ajat ehkä vuorottelevat jonkin aikaa kunnes huomaa, että hyvät ajat lisääntyvät ja huonot vähentyvät. Liikunta on joka tapauksessa yksi tärkeimmistä hoitokeinoista ja siitä ei kannata luopua, vaikka joinain päivinä virtaa ei riittäisikään.

Voimia ja Finish Strong!

Tommi

Junk food for the mind and soul

En tiedä, onko olettamukseni tai havintoni oikea mutta näyttäisi siltä ravintoon liittyvistä aiheista keskustellaan erilaisilla areenoilla suurinpiirtein samanlaisella intohimolla, kuin täällä Amerikassa keskustellaan Donald Trumpin presidenttiehdokkuudesta. Jokaisen ravintoaiheisen sometuksen perästä löytyy Kiinaan ja takaisin ulottuva viestiketju, täynnä vasteita puolesta perustellen tai vastaan väittäen.

Ehkä alustuksestani jo haistaa, että itse en ole ravintoekspertti enkä koe suuria emootioita teemasta. Siihen saattaa tietysti liittyä se, että Yhdysvalloissa asuvana taistelu ihan perusasioista ravinnon suhteen on ihan riittävän haastava ilman, että siihen tuodaan mitään lisämausteita. Jos nyt saataisiin suola, sokeri ja huono rasva jonkinlaiseen hallintaan, niin olisi tämä isukki jo kohtuullisen tyytyväinen jälkikasvunsa kouluruokailuun.

Mutta tämä kirjoitus ei ole varsinaisesti ravinnosta, ainakaan keholle tarkoituksesta sellaisesta. Kaiken tämän ravintopolemiikin keskellä sitä miettii myös niitä muita asioita millä ihminen ‘ruokailee’, ‘ravitsee’ ja ‘kasvattaa’ itseään. Se mitä menee suusta sisään ja alas on keholle ravintoa (tai myrkkyä). Se mitä menee korvista ja silmistä sisään, onkin jo ihan toinen juttu. Tuntuisi siltä, että yllättävän vähän ketään kiinnostaa, miten laadukasta, puhdasta ja ravitsevaa  ravintoa mielelle ja sielulle päivittäin tarjoillaan.

Kaiken ravinnon, niin kehon, mielen kuin sielunkin osalta, voisi ehkä jakaa kolmeen kategoriaan 1) Haitalliseen 2) Hyödylliseen (tai ravitsevaan) 3) Täyttävään mutta turhaan. Jotkut asiat ovat selkeästi negatiiivisia, toiset positiivisesti rakentavia ja muut neutraaleja. Tosin neutraalitkin täyttävät tankin nopeasti, ns. tyhjillä ‘kaloreilla’, jolloin positiivisiakaan ei enää mukaan mahdu.

Fyysinen kehomme käyttää aika automaattisesti sen minkä pystyy ja loput menee vesiliukumäkeä ns. paskalaitokselle, niinkuin Mikkelissä oli ainakin tapana sanoa. Mutta mitä mahtaa tapahtua sille henkiselle roskaruoalle ja tyhjille kaloreille, joita saa halvemmalla kuin mäkkäreitä ja limua jenkeissa. Päivittäistä zombien räjäyttelyä töllöstä, nettipornoa läppäriltä, terrorisimulaatiota pelikonsoleilta ja loputonta turhaa mainosmassaa on aika helppo sisällyttää henkisen ravintolautasen joka viipaleeseen. Mediaa on tietysti turha yksin syyttää, mutta hengen ja sielun roskaruoan saatavuus, hinta ja määrä on erilaisilla ruuduilla ja screeneillä tietysti vertaansa vailla.

No kukkahattu-Paavola tuo nyt tämän esille sen takia, että kaiken tämän junk food-ravinnon vaikutukset ovat näkyvissä lapsissa ja nuorisossamme. Voimme olla huolissamme hiilihydraatti-proteiini –suhteesta urheilijan ravinnossa mutta ne muut 24/7 –urheilijan elämään vaikuttavat asiat ovat myös tuon kokonaisvaltaisen kehityksen osatekijöitä, eivätkä voi olla vaikuttamatta nuoren asenteeseen, motivaatioon ja yleiseen henkiseen ilmapiiriin. Mistä nuo mielen ja sielun roskaruoan imeytyneet vaikutukset ja ylimääräiset jätteet ulostautuvat ympäristöön ja mitkä varastoituvat, kuten raskasmetallit kehossa?

Eivätköhän nämä ole niitä asioita, jotka näkyvät nimenomaan käyttäytymisessä ja puheessa, mutta ehkä vielä huomaamattomammin, ajatuksissa ja syvemmällä sielussa? Mistä esimerkiksi syntyy se toivo ja usko omaan tulevaisuuteen… ja toisaalta, mihin se tukahtuu?

Finish Strong!

Tommi 

PS:Vielä viimeinen huomio…eikö ole mielenkiintoista, että niin fyysinen kuin henkinenkin roskaruoka täyttää usein tarjottimen juuri silloin, kun on väsynyt, stressaantunut, kipeä tai masentunut . Mistäköhän tämä johtuu?

WORD!

Sanoihin on piilotettu paljon enemmän potentiaalienergiaa ja voimaa, kuin mitä meidän videoklippikulttuurimme perusteella voisi päätellä. Puhutun, kirjoitetun ja yleensä ilmaistun sanan vaikutus mielessä ja sielussa kantaa kauas ja syvälle. Usein sanotaan, että nimenomaan omat sanamme uppoavat mentaalimaaperään vielä erityisen syvemmälle ja kasvattavat siten vahvemmat juuret kuin muiden sanat. Mutta juuret mille?

Jokaista sanaa tai vastaanotettua viestiä voisi kuvata siemenenä, joka tippuu (tai istutetaan) maahan. Riippuen maaperän laadusta, tuo siemen voi oikeissa olosuhteissa kasvaa joksikin, vaikkapa kukaksi, pensaaksi tai puuksi.

Moni sana tippuu kovaan, kuivaan tai kylmään maaperään, eikä kasvu käynnisty, mutta toiset siemenet tippuvat otolliseen maaperään ja prosessi alkaa. On mielenkiintoista, miten satuttavat sanat melkein aina pääsevät otolliseen maaperään. Mutta samoin onneksi tuntuu käyvän vilpittömille sydämeen asti pääseville rohkaisuille, rakkauden ilmaisuille ja sanoille, jotka rakentavat ihmistä.

Kahden pienen tytön isänä mietin jatkuvasti, kuinka puhun heille; mitä sanon, miten sanon ja miksi sanon. Tiedän, että heidän elämänsä perusta rakennetaan yleisen huolenpidon lisäksi vanhempien (ja muiden heidän elämässään vaikuttavien) sanojen ja ilmaisun kautta. Kuinka helposti voin murtaa pienen sydämen vaikkapa lupaukseni pettämällä? Tai kuinka helposti voin aiheuttaa sanojeni täydellisen inflaation uhkailemalla erilaisilla seurauksilla ja sitten unohtaen ne toteltiin jatkossa tai ei?

Pidätkö sanasi? Lunastatko lupauksesi? Voiko sanaasi eli sinuun luottaa? Sanat ilmaisevat muille sitä jotakin minusta itsestäni, joka sitten täytyy usein toiminnalla todistaa oikeaksi – sanojen arvo siten nousee ja pysyy arvossaan ainoastaan sanansa jatkuvasti pitämällä. Yksikin turhista puheista johtunut luottamuspula murentaa sanojeni arvoa pitkäksi aikaa. Pidänkö sanani silloinkin kun se ei ole minulle eduksi ja siitä koituisi minulle harmia tai haittaa? Tai kieltäydynkö sanomasta jotain, joka on syvintä vakaumustani vastaan?

Nuorten naisten valmentajana tiedän, että sanoillani voi olla suuri vaikutus, niin hyvässä kuin pahassa. Miten korjaan tai kritisoin suoritusta ja miten kehun ja palkitsen sekä missä suhteessa? “Olen sinusta ylpeä.” on yksi mielisanomisistani, etenkin kun sille on hyvä perustelu taustalla – olenkin opetellut sen myös viittomakielellä, jotta viesti menee perille niin visuaalisesti kuin auditiivisesti. Nuoret tosin haistavat teeskentelyn, kuin koira makkaran, joten kehujakaan ei ihan turhaan kannata laukoa – muuten iskee sanojen valuuttaan välittömästi raju inflaatio.

Postmodernissa kulttuurissamme sanojen arvo onkin jo laskenut hurjasti, ainakin teoriassa. Ravi Zacharias kertoo tästä hyvän esimerkin: Television uutislähetyksessä raportoitiin kahdesta mielenkiintoisesta aiheesta: 1. Kyselytutkimus; onko sanoilla enää objektivista tai yleistä merkitystä vai onko sanojen ja termien sisältö henkilökohtaisen määrittelyn ja arvotuksen alaista. Tässä raportissa todettiin, että gallupissa haastateltujen ihmisten mielestä sanojen käyttö ja tarkoitus on henkilökohtaista ja, että esimerkiksi moraaliin liittyvät konseptit ja arvotukset ovat kaikkien itsensä määriteltävissä. 2. Toinen uutisotsikko käsitteli Saddam Husseinin valtaan ja Irakin tilanteeseen liittyviä asioita ja oli otsikoitu varoituksen omaisesti: “If Saddam Hussein does not stop playing his word games, we will start bombing Iraq.”
Käytännössä haluamme siis sanojen kuitenkin tarkoittavan yhteisesti sovittuja asioita, vaikka yritämmekin usein saada vapautusta niiden merkityksestä itseemme liittyvissä asioissa.

Ihmisen sanoilla voi siis olla voimakas vaikutus, niin sanojassa itsessään, kuin kuulijassakin. Sanoilla on muutettu maailmaa. Joskus puheet ovat johtaneet kansamurhaan ja joskus rasismin radikaaliin vähenemiseen. Jos ihmisen sanalla voi olla tällaiset vaikutukset, niin mikä vaikutus ja voima onkaan Jumalan sanassa?

Pari viikkoa sitten havahduin omaan kärttyisyyteeni. Tietyt tilanteet elämässä tuntuvat tökkäävän kepillä suoraan ärsytyskeskukseen ja oma reaktio tulee usein yllätyksenä itsellekin. Näin käy silloin tällöin liikenteessä, mikä tuntuu olevan universaali testi ärsytyskynnyksen herkkyydelle. Havaitsin samalla tuon asenteen ja olemuksen roikkuneen takin hihasta jo hetken aikaa, ja olin jo ärhennellyt perheellekin aikaisemmin. En halunnut jatkaa tällä känkkäränkkä-polulla, vaan analyyttinen mieleni lähti saman tien haravoimaan ratkaisuja asiaan sekaisesta muististani. Melko nopeastikin, aikaisemmasta kokemuksesta johtuen, löysin syyn ikävään käyttäytymiseeni. Se ei ollut työstressi, huono uni eikä se 25 mailia tunnissa edessäni ajava mummeli. Muistin, että on olemassa ainoastaan yksi asia elämässäni, joka antaa mieleeni rauhan, vähentää itsekkyyden määrää ja tekee minusta yleisesti ‘paremman’ ihmisen. Tuo asia on loppujen lopuksi yksinkertainen mutta samalla aika mysteerinen salaisuus. Raamatun eli Elävän Sanan lukeminen ja reflektointi päivittäin on ainoa asia, joka muuttaa minua siihen parempaan suuntaan ja ylläpitää uutta luomusta. Olin viime viikkoina alkanut aamulla skippaamaan tuon rutiiniksi muodostuneen tavan yli ja sählännyt jotain muuta. Ei kestänytkään kauaa, kun tuo vanha kärtty alkoi taas heräillä koomastaan.

Ja ennen kuin hylkäät Jumalan sanan vaikutuksen mahdollisuuden suoralta kädeltä, niin esitän sinulle pienen haasteen. Kokeileppa lukea Raamattua avoimella mielellä ja sydämellä vaikkapa 30 päivää 10 minuuttia kerralla joka aamu ja ilta. Testaa Jumalan Sanaa. Ja jos olet oikein rohkea, niin pyydä vielä Jumalaa puhumaan sinulle sanansa kautta. Katso mitä 30 päivässä tapahtuu. Ja jos mikään ei muutu, niin et ole hävinnyt kuin 20 minuuttia aikaa, jonka muutenkin tuhlaisit facebookissa tai television ääressä.

Aloita vaikka tästä:

Johanneksen evankeliumi alkaa seuraavasti…

Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. 
Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus. Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt. Oli mies, Jumalan lähettämä; hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistamaan, todistaaksensa valkeudesta, että kaikki uskoisivat hänen kauttansa. Ei hän ollut se valkeus, mutta hän tuli valkeudesta todistamaan. Totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Maailmassa hän oli, ja maailma on hänen kauttaan saanut syntynsä, ja maailma ei häntä tuntenut. Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta. Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta. 

Sanasta miestä, sarvesta härkää – Finish Strong!

Tommi

Mikki Hiiri muutosprosessissa

Vaimoni työskentelee ison yrityksen palveluksessa toimialueenaan ‘change management’ eli muutoksen hallinta/johtaminen. Elämme maailmassa nopeiden ja jatkuvien muutosten aikaa. Yritykset ovat perustaneet osastoja, jotka keskittyvät pelkästään muutoksen aiheuttamien vaikutusten hallintaan. Jokainen status quo –tilaa ravisuttava muutos aiheuttaa uhan yrityksen tuottavuudelle ja eniten juuri muutoksen aiheuttaman ihmillisen elementin vuoksi. Jopa muutos positiiviseen suuntaan vaatii hallintaa ja johtamista, jotta ‘vanha vs. uusi –dynamiikka’ ei aiheuttaisi ylimääräistä kapulaa rattaissa. Taloudellisesti asiaa tarkastellen yritykselle on kannattavampaa maksaa muutoksen hallinnasta, kuin kärsiä hallitsemattomasta muutoksesta. Kaiken kaikkiaan ‘muutos’ on aina haastava prosessi ja erityisesti psykologisesta näkökulmasta.

Omien toimintatapojen, tavoitteidentai suunnan korjaaminen on usein vielä vaikeampaa , kuin yrityksen muutoksen hallinta. Joskus nuo muutokset tulevat ainoastaan olosuhteiden pakottamana. Muutos voi tietysti olla luonteeltaan positiivinen tai negatiivinen, joskin sen luokittelu on vaikeaa, sillä lopputulosta ei juuri koskaan näe tunnelin alkumetreiltä. Silloin tuo taivallus onkin usein aika pimeää ja ensimmäinen vaikutelma muutoksesta on negatiivinen.

Kun 26-vuotiaana pyrin muuttamaan ulkonäköäni vähemmän Mikki Hiiren oloiseksi, oli tavoitteen asettelu painojen siirtelyssä ja nostelussa mielestäni koko lailla kohdallaan. Takaraivossa oli myös oletus sekundääritavoitteesta eli suorityskyvyn automaattisesta noususta lihasmassan kasvamisen tuloksena. Vuonna 2004 saavutinkin mielestäni kunnioitettavia tuloksia kyykyssä ja apuliikkeissä ja personal trainer –kaveritkin kehuivat nopeata kehitystä. Mikki Hiiri oli siirtymässä historian sarjakuvalehdille.

Valehtelisin, jos väittäisin, että muutos olisi ollut tervetullut. Muutos alkoi SI-nivelen tulehduksella ja alaselän aamuöisellä säryllä. Ortopedisestä hoidosta ei juuri vaikuttanut olevan apua, ja viimein joku keksi lähettää reumalääkärille. Lääkäri totesi selkärankareumaksi (ankylosing spondylitis) ja jollain peruslääkkeillä lähdettiin liikkeelle. Vaivalla hankittu lihasmassa hävisi kohtuullisen nopeasti ja yhteensä 10kg lähti parissa kuukaudessa. Seuraavat viisi vuotta kului tämän muutoksen fyysisten ja henkisten vaikutusten hallinnassa tai hallinnan puutteessa. Ja noin kymmenen vuotta ensimmäisistä selkä/lonkka-oireista muutoksen tunnelin päässä näkyi selkeästi valoa.

Nyt 41-vuotiaana olen edelleen Mikki Hiiren kokoinen ja ehkä näkoinenkin, mutta samalla erittäin kiitollinen siitä, että pystyn liikkumaan ja pelaamaan kivuttomasti. Itse asiassa voima- ja lihasmassaominaisuuksia lukuunottamatta suorityskykyni ei ole varmaankaan paljon huonompi ja monelta osin se on itse asiassa parempi. 10-vuoden muutosprosessi jätti vihdoin pysyvät vaikutukset toimintatavoissa, mutta ennen kaikkea niihin johtavissa periaatteissa ja taustalla vaikuttavissa arvoissa. Uskon muutosvaikutuksista ylivoimaisesti suurimman osan olevan positiivisia. Ilman kivuliasta kokemusta ja pakotettua muutosta jahtaisin todennäköisesti edelleen pakkomiellettä ja pelkoani Mikki Hiirenä elämisestä. Sen sijaan nyt voin toteuttaa niin fyysisellä, kuin henkisellä, että hengelliselläkin tasolla niitä juttuja, jotka täyttävät sitä todellista Tommi Paavola –potentiaalia ja yksilöllistä suunnitelmaa – heikkouksistani ammentaen ja vahvuuksiani täydentäen.

Tämän toivon valmennuksessanikin tulevan esille – että tavoitteena on ainutlaatuisen ja yksilöllisen urheilijan ja ihmisen polun löytäminen ja siihen suuntaan rohkaiseminen.

Valoa tunneliin ja terveiset Mikki Hiirelle!

Tommi