Urheilijoideni saapuessa harjoitustilaan alkaa se mysteerinen vuorovaikutustilanne, joka on itselleni se valmennuksen ydin. Eli nyt ollaan siis siellä asian ytimessä. Harjoitusta kyllä suunnitellaan ja valmistellaan etukäteen, mutta vasta siinä dynaamisessa tilanteessa, urheilijoiden ja valmentajan kommunikaatiossa ja vuorovaikutusenergiassa, muotoutuu se valmennuksen keskeinen taideteos. Se on niinkuin se Pauligin juhlamokka, ammattitaidolla tehty ja tunnelmalla paketoitu.

Valmennussuhde on ihmissuhde ja sen toimivuutta ja tehokkuutta on muiden vaikea ihan nopeasti arvioida ulkoapäin. Toisilla tuntuu olevan räiskyvä suhde, missä tapellaan ja vähintäänkin sanoilla soditaan. Toiset taas tuntuvan olevan jäyhän tunteettomia ja sekin sitten toimii. On vaikea mennä arvostelemaan kenenkään valmennustyyliä tuntematta koko palapeliä. Varsinkin yksilöpuolella valmennuksen tyylejä on yhtä monta kuin ihmisiä. Itse uskon siihen, että toimiva valmennussuhde vaikuttaa positiivisesti niin urheiluun kuin elämään yleensä.

Harjoitteita ja drillejä voi kopioida muilta mutta vasta itse live-valmennustilanne vuorovaikutustilanteineen muodostaa sen yhtälön, joka johtaa harjoitusadaptaatioon, negatiiviseen, neutraaliin tai positiiviseen sellaiseen. On se vaan mielenkiintoista, että aika monen työvuoden jälkeen se pian alkava valmennus/harjoitus-sessio vieläkin jännittää ja aiheuttaa sellaista positiivista stressiä, itselläni siis. Kai siinä on ollut semmoista esiintymispelkoa, jota kyllä muistan jo alaluokkien esitelmistä ja laulukokeista. Jännittäjä olen toki aina ollut muutenkin mutta nyt siitä on muodostunut hyvä fiilis, ei enää sellainen rasittava ‘ressi’.

Tommi