Oma elämäntarinani ei ehkä olisi Bestseller-listan kärjessä, vaikka siitä joku kirjaa innostuisi kirjoittamaankin. En ole huippu-urheilija, kuuluisuus, poliitikko enkä ihmeparantaja. Olen siis niin sanotusti sellainen ‘tavallinen’ ihminen…vaikkei ihmisyydessä ja elämässä oikeasti mitään ‘tavallisuutta’ taida olla olemassakaan. ‘Tavallinen’ kun kuulostaa ehkä vähän tylsältä ja vaikka monella tavalla voisin elämääni kuvailla, niin tylsäksi en varmaan kehtaisi kutsua.
Tähän mennessä matkamittariini on kertynyt 37 elinvuotta. Suurin osa siitä on vietetty Suomessa ja viimeiset 11 vuotta New Jerseyssä Yhdysvalloissa. Suomessa olikin hyvä kasvaa ja elää. Ensimmäiset 25 vuotta olivatkin sellaista ‘helppoa’ elämää, jossa elon haasteet ja vaikeudet olivat kontrolloituja sekä omin voimin voitettavissa. Itsetunto ja luottamus oman onnen seppään olivat huipussaan ja siihen malliin sitten taottiinkin. Joku fiksu on sanotutkin, että ihmiskunnan (tai vaikkapa Rooman) rappion syynä eivät ole sen kipu ja vaikeudet vaan sen 'nautinnot' tai 'helppo elama'.
Ensimmäinen vakava isku kuolemattomuuden ja ylpeyden panssariin oli diagnoosi sairaudesta. Selkärankareuma-tuomio meni puolustuksesta kerralla läpi ja suoraan elämäntarkoitus-osastolle. Valittaminen alkoikin välittömästi. Kuinka on mahdollista, että terveelle miehelle tulee selkärankareuma?? Eikö tähän oikeasti ole mitään parannuskeinoa? Miten käy minun ammattini ja ‘identiteettini’ (, jonka kuvittelin olevan sama kuin personal trainer/valmentaja)? Ja tietysti perinteinen Why me God, why?
Yli kymmenen vuotta sairastettuani, mitä ihmeellisempiä oireita koettuani ja liikunnan lähestulkoon hylättyäni, olen nyt voinut paljon paremmin. Liikkumisen kyky ja ilo ovat todellisia lahjoja, nyt sen vasta ymmärrän. Syitä parantumiseeni en loogisella päättelyllä löydä. Onneksi lääkkeillä pystyttiin oireita lievittämään, mutta tämän sairausprosessin aikana luottamus sydämen tasolla siirtyi itsestä ja ihmisen keksinnoista Raamatun sanan lupauksiin. Selkärankareuman kokeminen onkin nyt yksi niitä asioita mitä en vaihtaisi pois, se opetti minulle nöyryyttä ja uskoa siihen mikä on näkymätöntä silmälle mutta totta sielulle ja sydämelle.
Kysymykseni siitä mikä on elämän tarkoitus, kuka minä oikeasti olen ja mihin mina olen menossa saa kaikki vastauksen Jeesuksessa, Jumalan Pojassa. Pelkoa tulevaisuudesta ei tarvitse olla, kun syntini ovat anteeksiannetut Jeesuksen ristinkuolemassa ja todellinen elämäni herätetty ylösnousemuksessa. Ilmainen Ilosanoma ja Voitto minulle ja sinulle.
On mielenkiintoista, että tähän elämäni merkittävimpään asiaan tai aiheeseen minulla itselläni ei ole ollut mitään ansiota. Juuri tämän asian vuoksi jopa minunkin tarinani kelpaa julkaistavaksi, vaikka näin epämuodollisestikin. Muuten en taitaisi viitsiä kirjoitella ja pyytää sinua kuluttamaan kallista aikaasi turinointieni lueskeluun. Onhan sinulla omakin tarinasi, joka ei varmasti kalpene omien sotamuistojeni rinnalla.
Voimaa ja rauhaa sinulle,
Tommi Paavola