Valmistauduin Sandyn vierailuun virittämällä vieraanvaraisuuteni huippuunsa; ostin kaasua generaattoriin, varmistin vesipumppujen toiminnan kellarissa, kahlitsin ulkokalusteet maahan kiinni ja testasin taskulamput ja retkikeittimen. Sandy oli tulossa, kutsuttuna tai ei, ja edellisen vuoden myrskystä hiukan säikähtäneenä yritin varautua parhaani mukaan. Perheellisenä sitä tietysti miettii asioita joskus ylisuojelevallakin mentaliteetilla. Uhka kaatuvista puista, vesivahingoista ja sähkökatkoksista jätti hiukan voimattoman fiiliksen perheen turvassa pitämisen osalta.

Tänne Yhdysvaltain Itä-rannikolle osunut ‘hirmumyrsky’ Sandy herätteli tosiaan tällä viikolla ajattelemaan omaa pienuutta luonnonvoimien jyllätessä. Tuhot monilla alueilla New Jerseyssä ja etenkin rannikolla, olivat aika yllättävänkin suuria, tosin hurrikaaneista tälä alueella ei ole juuri kokemusta, joten vertailukohdat ovat koko lailla olemattomia. Täällä sisämaassa New Jerseyssä tuuli oli se eniten vahinkoja tuottanut myrskyn elementti. Omalta pihalta ei kaatunut kuin postilaatikko ja parimetrinen mänty mutta naapurilla oli heikompi tilanne kaatuvan puun kahmaistua talosta palasen mukanaan. Onneksi ketään ei tuossa osassa taloa ollut. Monella New Jersey:läisellä on aika paljon pahempia tarinoita Sandyn veirailusta.

Suomessa 80- ja 90-luvulla kasvaneelle kokemus ulkopuolisesta ja ylivoimaiselta tuntuvasta uhasta on aika vieras. Ulkopoliittisia tai luonnonvoimiin liittyviä katastrofeja on muistissa ja kokemuksissa vähän ja henkeä tai elintapaa uhkaavia ilmiöitä tai asioita en ole juuri isänmaani tantereilla kokenut. Vaikka olenkin erittäin kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa turvallisessa ja ‘vaarattomassa’ ympäristössä, niin olen havainnut sen jättäneen jäljen, joka ei ei kenties aina ole niin positiivinen.

Miten niin?

Vasta myöhemmin olen alkanut oivaltaa, miten tietyllä tavalla epärealistisen kuvan se antaa maailmasta ja elämästä. Minulta meni pitkään ennen kuin tajusin, että kaikki ei olekaan ihan omista voimista kiinni, fyysisistä tai henkisistä niinikään. Kaikkea ei pysty hallitsemaan ja elämä onkin vähemmän omissa käsissä kuin olin luullut. Sen tietysti nämä luonnonmullistuksetkin opettavat, että sitä on aika pieni ja avuton. Kun tunne, ja ennen kaikkea tieto, omasta voimattomuudesta ja pienuudesta todella kolahtaa, niin tulee turvaton olo. Ylpeys sekä luottamus siihen omaan yrittämiseen rakoilee pahoin ja ymmärrys maailman ja oman elämänkin hallitsemattomuudesta johtaa, ainakin itselläni, vakaviin pohdintoihin.

Jos ei itseensä voi luottaa edes omana pelastajanaan niin miten sitten muiden, oman perheen vaikkapa. Tämä on minusta yksi epämukavimmista mutta samalla terveellisimmistä ajatuksista, joita elämän esteradalla voi syntyä. Samalla, kun ymmärtää olleensa etuoikeutettu kasvamisympäristönsä suhteen Suomessa, niin sitä tajuaa nukkuneensa pommiin, kun todellisuuden herätyskello pirisi. Maailma todellakin on aika epävarma paikka ja ennemmin tai myöhemmin siihen meistä itse kukin unestaan havahtuu.

Kun elämän monenlaiset myrskyt iskevät rantaan; katastrofi, oma tai läheisen sairaus, sota, onnettomuus tai vaikkapa hurrikaani, niin toivoa ei voi laittaa omiin voimiin, sillä ne eivät millään riitä. Talvi- ja Jatkosodan aikana monet sen keksivät ja polvistuivat rukoilemaan nöyrtyneenä pelastusta itselleen ja Suomelle. Nöyryys on meille ihmisille vaikeaa ja siksi sitä varmaan esiintyykin lähinnä vaikeissa olosuhteissa. Vaikeina aikoina Jumala usein kutsuu, kun muuten emme varmaan kuuntelisi. Hän kuitenkin kuuntelee aina, kun häntä avuksi huudamme, sen olen itse kokenut. Vieläkin sorrun omiin voimiini ja suunnitelmiini luottamiseen, mutta muistutukset omasta rajallisuudesta tulevat hiukan useammin kuin ennen, ei pääse niin helposti unohtamaan.

Tommi

“Sinä, Herra, olet minun kilpeni ja kunniani.
Sinä olet minun auttajani,
Sinä, minun vanhurskauteni Jumala, joka ahdingossa avarrat minun tilani,
Sinä yksin olet minun suojani.”

Psalmeista 1-10.