Kahden maan ja yhden valtakunnan kansalaisena

Itsenäisyyspäivänä pohdiskelen usein omia arvoja ja asenteitani Isänmaatani kohtaan. Teini-ikäisenä isänmaallisuus oli itsestäänselvä termi ja siihen liittyviä juhlapäiviä vietettiin perinteitä kunnioittaen. Isänmaallisuuteen kuului automaattisesti tiettyjä tapoja ja asenteita, joskin niihin vaikuttivat voimakkaasti omat intressit ja kiinnostuksen kohteet. Itsenäisyyspäivä oli aina yksi näiden tapojen ja asenteiden kulminaatiohetkistä.

Kun 20 vuotta sitten muutin asumaan toiseen maahan (Yhdysvallat), alkoi mielenkiintoinen prosessi, joka on edelleen käynnissä. Ensin suomalaisesta identiteetistä, omista juurista ja tavoista, tuli pidettyä lujasti kiinni ja irtipäästäminen ei tullut kysymykseenkään. Vähitellen ympäristön vaikutuksesta ja vuosien kuluessa ote ei enää jaksanut pitää. Kotimaan kultaiset ajat haurastuivat väkisinkin uusien realiteettien ja paineiden alla. Mutta ajan myötä muistot ja perinteet tulivat uudelleen pinnalle ja ovat vähitelleen nousseet takaisin juhlapäivinä ja osittain arjen askareissakin.

Kaksoiskansalaisuuteen liittyy itselläni sekä siunaus että kirous. Koko prosessiin liittyy monia maantieteellisiä ja byrokraattisia yksityiskohtia sekä paljon mentaalipuolen uudelleenjärjestelyä, mutta eniten se on, ehkä yllättäen, vaikuttanut hengellisesti. Kun oman identiteetin perustaa aletaan todella tutkia ja testata paineen alla, alkaa sen heikkous paljastua melko nopeasti. Halkeamat perustassa ovat aika kipeitä tunnistaa ja altistavat välittömästi erilaisille eksistentiaalisille kysymyksille. Juurettomuus, ryhmään kuulumattomuus, tulevaisuudettomuus, turvattomuus ja tarkoituksettomuus ovat suuria sanoja, jotka loppuvat -muus -päätteeseen selittäen jonkun asian puuttumista yhtälöstä.

“Home is where the heart is.” (Koti on siellä missä sydän on) on inhimillisesti katsoen erinomainen sanonta ja selitys, joka pitää paikkansa. Kuitenkaan sydän ei itsekseen jaksa kannatella kaikkea elämää. Oli koti fyysisesti missä tahansa, samat eksistentiaaliset kysymykset nousevat silti pintaan, etenkin kun identiteettiä vähän ravistellaan. Maalliset vastaukset eivät pysty vastaamaan hengellisiin kysymyksiin.

Jumalan valtakuntaan kuuluminen ei vaadi passia. Ei tarvitse kansalaisuuskoettakaan niinkuin Yhdysvalloissa. Syntymäpaikka ei myöskään määrittele ‘kansalaisuutta’. Vanhempien uskonto tai kulttuurin perinteet eivät Jumalan valtakuntaan oikeuta nekään.

Mutta jokainen meistä on kutsuttu Jumalan valtakunnan kansalaiseksi ja sinne johtaa yksi tie – Jeesus Kristus.

“Our citizenship is in heaven. And we eagerly await a Savior from there, the Lord Jesus Christ.” Fil 3:20

Väärä diagnoosi (Sairas, Osa 3)

Kun ihminen hakeutuu lääkäriin oireidensa takia on hänen toiveenaan varmaankin ainakin seuraavat kolme asiaa:

1.       Diagnoosi

2.       Hoito

3.       Oireiden poistuminen (parantuminen)

Tuo ensimmäinen vaihe, diagnosointi, täytyisi olla kohdallaan, jotta kaksi seuraavaa vaihetta toteutuisivat onnistuneesti ja aikataulussa. Kaikille oireille tai sairauksille ei toki 100% hoitoa ole olemassakaan, mutta sairauden tai oireiden oikea tunnistaminen on silti kriittinen lähtökohta hoidon aloittamiselle.

Oikea diagnoosi ei olekaan aina ihan itsestäänselvä asia. Omat selkärankareumani oireet on monta kertaa diagnosoitu väärin. Oireet alkoivat silmän iiriksen ‘tulehtumisella’ ja diagnosoitiin aluksi konjuktiviitiksi, vaikka kyseessä oli vähän enemmän hoitoa vaativampi iriitti. Sakroiliittini diagnosoitiin myös aluksi väärin ja näin kävi myös monien muiden tulehdusten osalta. Kymmenen vuotta myöhemmin diagnoosi ‘varmistui’ selkärankareumaksi. Sen jälkeen lääkitysten sivuvaikutuksena aiheutuvat oireet virhediagnosoitiin myös ja viidellä spesialistilla käymisen jälkeen havaitsin oireiden liittyvän biologiseen lääkitykseen.

Tämän tarinan opetus ei ole se, että lääkärit ovat olleet tehtävässään huonoja, vaan että auto-immuuni -sairauden diagnosointi on vaikeaa ja että diagnoosin tarkkuus on olennaista hoidon onnistumiselle.

Hengellinen diagnoosi

Jumalaa kutsutaan monilla nimillä. Yksi niistä on Taivaallinen Ylilääkäri. Hänen diagnoosinsa minun henkilökohtaisesta hengellisestä tilastani on ollut oikea ja täsmällinen.

Oikea diagnoosi eli totuus oman sieluni tilasta on rehellisyydessään ja läpinäkyvyydessään vapauttava tieto. Vihdoinkin tiedän mikä minua vaivaa!

“Te tulette tuntemaan totuuden ja Totuus on tekevä teidät vapaiksi.”, sanotaan Raamatussa (Johannes 8:32).

Kun elämästä puuttuu rauha, ilo tai tarkoitus, etsitään hoitoa usein monesta paikasta, sitä kuitenkaan löytämättä. Tämä johtuu virheellisestä diagnoosista. Usein väärä diagnoosi kuulostaa paremmalta kuin oikea diagnoosi, koska ‘sairauden’ syyksi on helpompi hyväksyä joku ulkoinen syy kuin oma sisäinen tila.

Hyvä uutinen on, että meidän oireillemme on olemassa diagnoosi ja hoito. Huono uutinen on, että monet hylkäävät sekä diagnoosin, että hoidon.

Jeesus on diagnosoinut ‘sairautemme’, meidän syntimme. Hän on antanut meille ilmaisen hoidon itsensä kautta ja haluaa parantaa meidät. Mutta hyväksynkö diagnoosin? Otanko hoidon vastaan? Tunnustanko syntini ja pyydänkö Jeesusta parantamaan minut?

Tästähän uskoontulosta on pitkälti kysymys.

Synnintunnustus:

Armollinen Jumala.
Tunnustan edessäsi,
että synti on sitonut minut
enkä kykene vapauttamaan itseäni.
Olen rikkonut pyhää tahtoasi vastaan
ja torjunut käskyjesi siunauksen.
Sinä näet kaiken väärän,
senkin, mitä itse en näe.
Armahda minua Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden.

(Virsikirjan jumalanpalvelusliitteessä nro 705)

Kipu ja syyllisyys – terveitä merkkejä (Sairas, Osa 2)

Sairaus, jossa henkilö ei tunne kipua on nimeltään CIPA (Congentinal Insensitivity to Pain with Anhidrosis). Henkilö, joka kärsii CIPAsta, ei siis aisti kipua lainkaan tai ei ainakaan samalla tavoin kuin joku, jolla sairautta ei ole. Hän voi satuttaa itsensä vakavastikin huomaamatta sitä lainkaan. Kuumaan lieteen nojaaminen tai naulaan astuminen ei siis tunnu missään. Kivun normaali funktio vaarasta tai loukkaantumisesta varoittamisessa ei ole toiminnassa. Fyysinen kipu onkin kriittinen hälytys- ja suojelumekanismi ja sen puuttuminen johtaa automaattisesti ongelmiin. Voisi jopa sanoa, että tässä mielessä kipu on lahja.

Kipun kaltaisia elämää ylläpitaviä toimintoja on myös muita, joskaan kaikki eivät ole ihan yhtä fyysisiä, ainakaan samassa merkityksessa. Esimerkiksi ‘syyllisyyden’ tunnetta voisi verrata fyysiseen kipuun, koska sekin normaalisti toimiessaan hälyttää, kehottaa itsetutkintaan ja korjaaviin toimiin. Toki on mahdollista, että syyllisyyden tunteen kynnystä (vrt. kipukynnys) voidaan nostaa tai ehkä jopa kytkeä pois päältä, mutta luulen perusasetuksilla varustetun henkilön omaavan kyvyn tuntea syyllisyyttä, samoin kuin kipua. Fyysistä kipua voidaan vähentää vaikkapa kipulääkkeillä, kun taas syyllisyyden tunteeseen saattaa toimia joku toinen, vaikkapa sosiaalinen tai psykologinen keino, kuten syyllisyyden siirtäminen jollekin muulle tai hyväksynnän hakeminen omille toimilleen.

Omien kipujen ja kehon toiminnan opiskelun kautta olen oppinut etsimään fyysisen kivun lähdettä ja välttänyt sen naamioimista lääkkeillä tai ainoastaan oireisiin kohdistetulla hoidolla. Sen sijaan oman syyllisyyteni kanssa en ole löytänyt muuta lääkitystä, kuin anteeksiantamuksen. Joskus anteeksi voi saada ihmiseltä, jota on satuttanut, mutta usein syyllisyyteni ei ole kenenkään muun kuin Luojani anteeksiannettavissa, koska olen elänyt ja toiminut Hänen tahtonsa ulkopuolella. Tämä, by the way, on mitä myös ‘synniksi’ kutsutaan.

Me ihmiset haluamme poistaa Jumalan, Hänen käskynsä, vaikutuksensa ja viitteensä kaikesta mahdollisesta yhteiskunnassamme Kymmentä käskyä, ristejä ja suvivirsiä myöten? Miksi?
Siksikö, että meillä on olemassa valtion ja kirkon ero? Tai ehkä siksi, kun moni kansalaisista ei enää kuulu kirkkoon? Vai kenties siksi, että tiede ja usko eivät mukamas sovi lainkaan yhteen?

Nämä ovat varmaan kaikki niitä argumentteja, joilla sitä perustellaan, mutta luulen todellisen syyn olevan syvemmällä. Ehkä me ihmiset, synnistä tai Jumalasta kuullessamme, oli yhteys mikä tahansa, koemme sisimmässämme sen epämukavan syyllisyyden tunteen, joka kolkuttaa ja jää kaihertamaan. Kenties haluamme vain päästä eroon syyllisyyden tunteesta pyrkimällä poistamaan sen lähteestä muistuttavat asiat. Tiedämme, että oireiden peittäminen lääkityksellä ei poista kivun perimmäistä lähdettä. Myöskään syyllisyys ei katoa sielustamme poistamalla Jumalan yhteystiedot kontakteistamme.

Kenties syyllisyyden tunteella on samoja funktioita kuin fyysisellä kivulla. Ehkä se on merkki kivun tavoin siitä, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Ehkä syyllisyyden tunnekin voi olla terve merkki ja viedä valoa kohti.

Haluatko tulla terveeksi? (Sairas, osa 1)

Kun sairaalta kysyy, josko hän haluaisi parantua, on vastaus aika varmasti myöntävä. Mutta mitäpä jos vastaus ei aina olisikaan kaikille niin yksinkertainen? Onko mahdollista, että joku ei halua parantua jostain syystä? Ehkä joku ei halua vastaanottaa parantumiseen johtavaa toimenpidettä? Tai mitä jos parantuminen ja siihen liittyvä muutos pelottaa?

Arvelen , että ehkä suurin syy parantumisen ‘vastustukseen’ on joko tietämättömyys omasta sairaudesta tai toisaalta haluttomuus tunnustaa sitä. Parantavan hoidon hakemisen edellytyksenä on tietenkin tieto ja ymmärrys omasta sairaudesta sekä tämän totuuden hyväksyminen. Jos henkilö ei koe olevansa sairas, on aika turha odottaa hänen hakevan parannusta.

Jeesuksen aterioidessa syntisten kanssa hän totesi arvostelijoille, että “eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat” tarkoittaen sairailla niitä, jotka ymmärsivät olevansa syntisiä ja tarvitsevansa parantajaa ja terveillä niitä, jotka luulivat olevansa vanhurskaita (terveitä) omiin tekoihinsa perustuen.

Maailma tarjoaa kaikenlaisia parannuskeinoja siihen perimmäiseen ‘sairauteen’, jota ihmisinä kannamme. Voimme valehdella olevamme terveitä tekemällä hyviä tekoja tai seuraamalla jotain sääntöjä, maallisia tai uskonnollisia. Voimme myös vakuuttaa itsellemme, ettei koko sairautta ole edes olemassa, vaikka sisimmässä jäytääkin toisenlainen fiilis. Maailmaa seuratessa voimme todeta, että joko me olemme kaikki sairaita parannuksen tarpeessa tai kaikki ovat täysin terveitä. Mitä itse luulet?

Sokealta mieheltä Jeesus kysyi: “Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies hyvin tietoisena omasta tilastaan vastasi “Anna minulle minun näköni takaisin.” Hän ei välittänyt ympärillä olevista ihmisistä, vaan kertoi Jeesukselle olevansa sairas ja haluavansa parantua. Hän uskoi Jeesuksen pystyvän sen tekemään ja oli epäilemättä jo päättänyt antaa elämänsä Jeesukselle. Hän ylisti Jumalaa ja lähti seuraamaan Jeesusta.

Olemmeko tietoisia omasta tilastamme, omasta ‘sairaudestamme’? Olemmeko sairautemme murtamia, valmiita parantumaan ja tunnustamaan syntimme? Vai olemmeko ‘terveitä’?

Joudumme usein kantamaan fyysiset vaivamme ja sairautemme hautaan asti, mutta synnistä pelastumista ei tarvitse odottaa – täytyy vaan ensiksi tietää olevansa ‘sairas’ ja haluavansa parantua. Taivaassa Jeesuksen pelastamia odottaa täydellinen parantuminen. Sitä odotellessa Jumalan armo kantaa meitä monella tapaa sairaita. Joka päivä on armo uusi.

Ristin voitossa  - Finnish strong!

Ihmisen oikeus

Mikä mahtaisi olla ensimmäinen tai se kaikkein pohjimmaisin ‘oikeus’, joka kuuluisi jokaiselle ihmiselle ja jonka päälle muut oikeudet rakentuisivat?

Sillä välin, kun jäädään miettimään tuota, niin voisi pohtia mitä se ‘oikeus’ tarkoittaa? Merkitseekö se samaa kuin ‘vapaus’ vai jotain muuta?

Meillä on ‘oikeus’ äänestää. Se tarkoittaa sitä, että valtion ja viranomaisten on tehtävä äänestys mahdolliseksi jokaiselle kansalaiselle. Jonkun tahon tehtävänä ja velvollisuutena on siis äänestysoption järjestäminen. Meidän ei ole pakko äänestää, mutta meillä on siihen täysi oikeus. Valtion ja viranomaisten on siis huolehdittava kansalaisten oikeuksien toteutumisesta.

Sananvapaus on esimerkki ‘vapaudesta’ tehdä jotain ilman viranomaisten puuttumista toimintaan. Valtion ei täten tarvitse tehdä mitään spesifiä, jotta kansalainen voisi toteuttaa vapauttaan tehdä mitään. Vapauksillakin on kuitenkin lain määrittelemät rajoituksensa ja vapauden tavoittelussaan ei silti saa rangaistuksetta rikkoa yhteiskunnan sääntöjä.  

Suomalaiselle tietyt perusoikeudet ovat niin itsestäänselviä, että niista harvoin osataan edes olla kiitollisia. Monissa maissa taas oikeudet, kuten oikeus vapaaseen liikkumiseen, yksityisyyteen tai tasapuoliseen oikeudenkäyntiin, eivät toteudu lainkaan. Toisaalta myös ns. sivistysvaltioita löytyy ihmisoikeusrikkomuksien mustalta listalta. Vapaudet ja oikeudet ovatkin kallisarvoisia asioita ja meidän ei varmaan koskaan tulisi suhtautua niihin välinpitämättömästi tai ‘itseoikeutetetusti’.

Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien listalla on 30 ‘oikeutta’, jotka vaikuttaisivat toteutuvan esimerkiksi Euroopan valtioissa kohtuullisen hyvin. Epäilemättä lista on vuosien saatossa vähitellen kasvanut pidemmäksi. Perusihmisoikeuksien, kuten ilmaisun ja ajattelun vapauden rinnalle tai perään ollaan liitetty paljon oikeuksia, jotka ainakin YK määrittelee ihmisoikeuksiksi. Samalla lisää oikeuksia ja vapauksia vaadittaessa on vaikea välttyä oikeuksien välisiltä keskinäisiltä konflikteilta, jossa jonkun oikeus polkee jonkun toisen oikeutta.

‘Oikeus elämään’ täytyisi loogisesti ajatellen olla perustana kaikille muille oikeuksille. Jos emme pysty ylläpitämään ‘oikeutta elämään’ tärkeimpänä ihmisoikeutena, emme oikein pysty perustelemaan mitään muitakaan ihmisoikeuksia. Mutta jos tarkastelemme meille tuttujenkin, ‘sivistyneiden’ yhteiskuntien ilmiöitä, havaitsemme miten helposti yhden ihmisen ‘oikeus valita’ voi ohittaa jopa toisen ihmisen ‘oikeuden elää’. Miten helposti me ihmisinä muistamme vain omat vapautemme ja oikeutemme ja unohdamme muiden, etenkin jos siitä ei koidu meille seuraamuksia. Luulen, että me kaikki olemme syyllisiä tähän tavalla tai toisella.

Olemme ihmisinä kykenemättömiä tekemään aina oikeita ratkaisuja ja oikeita valintoja. Vaikeiden ja kipeidenkin valintojen keskellä tarvitsemme niin oikeuksien, lakien ja käskyjen turvaa, suojelemaan meitä ja muita omilta(kin) valinnoiltamme. Me tarvitsemme oikeuksia ja vapauksia, mutta myös rajoituksia ja sääntöjä. Parhaimmillamme käytämme vapautemme toisten oikeuksien puolesta, jopa omien oikeuksiemme kustannuksella.

Jeesus Kristus antoi vapaaehtoisesti pois kaikki inhimilliset ja jumalalalliset oikeutensa ja kuoli syyttömänä ristillä meidän puolestamme. Hän ei taistellut vapaudestaan, vaatinut oikeuksiaan, puolustanut mainettaan tai lyönyt takaisin. Hän kärsi oikeudettoman syyllisen rikollisen kuoleman maailman pahuuden kantaen, jotta meillä olisi elämä, nyt ja iankaikkisesti. Kaikki syntimme, niin väärät valintamme, kuin ajatuksemme ja tekomme, Herra on anteeksiantanut ja antanut meille ‘oikeuden’ tulla hänen lapsikseen.

Finnish  Strong!

Got peace? (Onko rauhaa?)

Maailma tarvitsee rauhaa. Kansat toivovat rauhaa. Perheet kaipaavat rauhaa. Ihmiset etsivät rauhaa.

Oletko sinä löytänyt rauhan?

Vai tiedämmekö edes mitä ‘rauha’ on?

Onko rauha vain sitä, että konfliktia ei nyt ole käynnissä? Vähän niinkuin ‘terveys’ olisi ainoastaan ‘sairauden’ poissaoloa.

Vai onko rauha jotain suurempaa, kokonaisvaltaisempaa ja syvempää?

Maailmassamme ei koskaan ole ollut yhtä paljon rauhattomuutta kuin viimeisten 100 vuoden aikana, varsinkin jos rauhattomuus määritellään konfliktien ja niissä kärsivien ihmisten määrällä.

Yksityisten ihmisten rauhattomuus näkyy myös monella eri mittarilla, vaikka näennäinen hyvinvointi on jatkuvasti parantunut monessa paikassa.

Itse kamppailen myös rauhattomuuden kanssa ja tiedän varsin hyvin mistä todellista ja pysyvää rauhaa en tule löytämään. Pidän hiljaisuudesta, liikunnasta, lukemisesta, musiikista ja hyvästä seurasta mutta hetken rentoutumisen lisäksi en rauhaa ole niistä saanut.

En ole saavuttanut rauhaa yrittämällä kovemmin, olemalla ystävällisempi, antamalla hyväntekeväisyyteen tai lukemalla kirjaa meditoinnista.

Niin maailmassa kuin lähellämme on meneillään sotia ja konflikteja, näkyviä ja kuuluvia sellaisia, mutta sisällämme on meneillään näkymätön konflikti, joka ei anna meille rauhaa.

Rauhaan on kuitenkin olemassa tie. Rauhan tietä yhdistää yksi teema – anteeksianto. Me emme kuitenkaan itse kykene anteeksiannon prosessia aloittamaan. Jumala tarjoaa meille anteeksiannon ja rauhan Poikansa Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemisessa. Han kutsuu meidät kaikki rauhaan kanssaan. Rauhasta Jumalan kanssa alkaa sisäinen rauhamme, joka ei riipu olosuhteista ja ulkoisista tekijöistä. Kamppailun ja konfliktin loppuminen sisäisesti mahdollistaa myös rauhan ulkoisesti. Syntiemme anteeksianto ja rauhan prosessi luovat edellytykset myös ihmisten väliseen anteeksiantoon.  

“Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle! Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” Toinen korinttolaiskirje 5:17-21

Finnish strong with peace!

Tommi

PS: Rauhanprosessi on päivittäistä anteeksiantamuksen ja rauhan vastaanottamista, sillä joka päivä syntyy uusia niin sisäisiä kuin ulkoisiakin konflikteja. Mutta kiitos Herralle, jokainen päiva tarjoaa uuden armon…

Odota!

Kirjoitan tätä keskellä voimakkaan ja ajoittain ahdistavan odotuksen keskellä. Odottamisen konsepti kuuluu niin teologisesti kuin hengellisesti kristinuskoon ja itse asiassa ihan jokaisen ihmisen arkeen ja elämään. Taivalluksemme varrelle mahtuu monia tilanteita ja hetkiä, lyhyitä ja pitkiä, joissa odotetaan. Talvella odotetaan kesää, koulussa odotetaan kellon soimista, töissä odotetaan ylennystä ja kotona odotetaan ruokaa tai karkkipäivää ja sitten taas armeijassa kiirehditään odottamaan. Joskus odotetaan positiivisia asioita ja tapahtumia, joskus taas negatiivisia ja pelottavia juttuja.

Odottaminen on kuin kestävyysharjoittelua, joka ei tunnu loppuvan ollenkaan. Fyysisessä harjoittelussa on useimmiten itse loppujen lopuksi kontrollissa siitä, milloin harjoitus päättyy. Mutta joskus elämässä odottaminen testaa ja venyttää toden teolla omia äärirajoja ja aiheuttaa ylikuormituksen tai ärsykkeen, joka on reilusti epämukavuusalueella. Voimme olettaa, että fyysisen harjoittelun tavoin, odottaminen kehittää kykyämme odottaa, mutta se vaikuttaa myös olevan yksi ‘testeistä’, joka mittaa, mutta myös kehittää luottamustamme, kärsivällisyyttämme ja uskoamme.

Odottamisessa, tai sen puutteessa, demonstroituu hyvin miten kaukana Jumalan aikataloudesta olemme nykyään. Yritämme hotkia elämyksiä ja hetkiä mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Täytämme pienetkin odotuksen hetket stimulaatiolla, informaatiolla ja kaikella mahdollisella täytteellä, jotta emme ‘hukkaisi’ aikaa tai tylsistyisi. Pitää oikein miettiä mitä bussipysäkillä odottaessa tai lääkärin odotushuoneessa tuli ennen vanhaan tehtyä ja pohdittua – varmaan meni sekin aika ihan hukkaan, kun ei ollut vielä keksitty miten sen voisi käyttää ‘tehokkaasti’.

Raamatun lehdillä odottaminen on usein toistuva teema, lähestulkoon yksi kantava sellainen. Miten tätä tulisi tulkita? Miksi odottamisella olisi niin suuri merkitys? Ja miksi ylipäänsä odottaa, jos sitä mitenkään pystyy välttämään?

Jesajan kirja (40:30-31) antaa meille yhden tutuimmista ja rohkaisevimmista Raamatun jakeista odottamiseen liittyen:

“Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.”

Kukapa ei välillä väsyisi ja kokisi heikkoutta. Silloinhan se odottaminen juuri vaikeaa onkin. Se on vähän kuin menisi hurjan nälkäisenä ruokaostoksille – ei silloin enää jaksakaan odottaa kodin ruokapöytää, vaan päätyy helposti karkki- ja suklaahyllyille. Kuinka moni meistä jaksaa odottaa Herraa, kun seuraavaa askelta ei ole näkyvissä ja odotus vaan jatkuu ja jatkuu? Onko minulla uskoa ja luottamusta Jumalan ajoitukseen vai rapisevatko ne nopean tyydytyksen karkkipussit heti kun vastaus kestää?

Odottaminen on epäilemättä luonnettamme kehittävä harjoitus ja testi, joka valmistaa meitä tulevaan. Mutta samalla Kaikkivaltiaan Jumalan ajoitus perustuu aina parhaaseen mahdolliseen tietoon ja viisauteen, niin menneestä, nykyisestä kuin tulevaisuudestakin. Kun tämä viisaus yhdistyy täydelliseen rakkauteen ja suunnitelmaan meidän parhaaksemme, on helpompi ymmärtää odottamisen merkitys ja suurempi tarkoitus.

Herraa odottavat saavat uuden voiman! Finnish Strong!

Tommi

Oletko mieluummin vahva vai heikko?

Minäkin olen mieluummin vahva. Olisin mielelläni vahva, nopea ja älykäs. Lisäksi haluaisin olla erinomainen esiintyjä, kitaravirtuoosi ja loistokas futispelaaja. No eipä harmittaisi myöskään, jos olisin kauhean rikas, mahdottoman komea ja vaikutusvaltainen.

On herättelevää havaita, että tämä ‘toivelista’ on täynnä itseäni. Kukaan muu ei suoranaisesti hyötyisi yhdenkään toiveen toteutumisesta, kuin vain minä itse. Voisin tietysti manipuloida mieleni ajattelemaan, että kun olisin rikas, niin antaisin tietysti paljon hyväntekeväisyyteen ja käyttäisin kaikki lahjakkuuteni maailman yhteiseksi hyväksi. Mutta jos muiden etu olisi todella tavoitteeni, niin toiveenikin näyttäisivät alunperinkin vähän toisenlaisilta.

On mielenkiintoinen ‘harjoitus’ miettiä omia tavoitteita, toiveita ja unelmia. Ne paljastavat jotain perimmäistä sydämemme syvyyksistä. Ne valaisevat juttuja pimeässä kuin taskulamppu valottomassa kellarissa jättäen pohtimaan, että pitäisiköhän noita juttuja vähän availla ja uskaltaa katsoa sisälle.

Parikymmentä vuotta sitten olin fyysisesti vahva, omasta mielestäni ainakin. Ajatukset pyörivät vahvuuden lisäämisen tavoitteissa ja strategioissa. Pidin vahvuuttani myös yhtenä todistuksena oikeasta uravalinnasta. Nyt olen suhteellisesti mitaten ‘heikko’, mutta intohimo ja innostus fyysisen harjoittelun ja valmennuksen alalla ei ole lientynyt ja valmennukseen on jopa syntynyt uutta syvyyttä ja tarkoitusta.

Raamatun mukaan Jumala sanoi kroonisesta vaivasta kärsivälle Paavalille: “Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2 Kor 12:9) Paradoksaalinen lause, joka tunkeutuu sielun ja järjen välimaille aiheuttaen epämukavuutta yhdellä tasolla ja rauhaa sekä toivoa toisella. Yksi lause kokonaisuudesta irrallisena on tietenkin puutteellinen tapa tutkia mitään tekstiä ja sen kontekstia mutta lyhykäisyydessäänkin se kertoo Jumalan tavasta nähdä ‘vahvuuksia’ ja ‘heikkouksia’.

Muistan edelleen hyvin, kun kymmenen vuotta sitten ajoin New Jerseystä Long Islandille pitämään workshoppia personal trainereille paikallisella kuntosalilla. Suunnitelmat oli tehty, ja kuten aina, tavoitteena oli oppia ja opettaa itse liikkumalla, learning-by-doing. Sakroiliitti-tulehdus oli kuitenkin toista mieltä ja pysäkoityäni auton kuntosalin eteen jäin ratin taakse istumaan, koska vasemman jalan liikuttaminen oli niin kivuliasta, etten päässyt autosta ulos. Itkettyäni ja naurettuani tilanteelle pääsin kuitenkin nilkuttamaan salille. Selitin asian yleisölle, pyysin anteeksi vaivalloisuuttani ja pidimme workshopin ‘normaalisti’. En kokenut lainkaan onnistuvani tehtävässä ja lopussakin pahoittelin vielä sairaalloisuuttani. Olin valmis lähtemään vaikka palkkiotta takaisin, mutta sitten alkoivat kiittelyt - en ole koko urani aikana saanut vastaavaa positiivista palautetta mistään tapahtumasta. Kahden tunnin ajomatka Long Island Expressway:llä ruuhkassa olikin ollut etukäteen hyvää aikaa rukoilla apua heikkoon fiilikseen.

Heikkous voi olla se elämän suurin vahvuus, jos sen antaa oikeisiin käsiin. Heikkous voi auttaa meitä tajuamaan oman sydämemme itsekkyyden. Se voi lisätä meidän empatiaamme muita kohtaan. Heikkous on haavoittuvainen tila, joka voi tehdä meistä helpommin lähestyttävämpiä. Se voi myös johtaa positiivisella tavalla uuden luomiseen ja merkitykselliseen muutokseen elämässä.

Fyysisesti, henkisesti ja hengellisesti heikot ja köyhät saavat lohdutuksen, avun ja voiman. Tyhjään astiaan on nimittäin helpompi kaataa kuin täyteen sellaiseen. Jumala kutsuu luokseen tietenkin myös kauniit ja rohkeat sekä täydelliset ja terveet yhtä lailla kuin heikot ja sairaatkin – tuo kutsu on toimitettu kaikille meille, RSVP.

Finnish Strong in Christ!

Tommi

Taivaallista tulitukea

Nuorena pojankloppina yksi harrastuneisuuteni kohteista liittyi Suomen sotahistorian, ja etenkin Talvisodan ja Jatkosodan, tutkimiseen. Samoihin aikoihin myös tulevaisuus ja ura Puolustusvoimain riveissä vaikutti todennäköiseltä mahdollisuudelta. Isänmaan puolustamisessa yhdistyi sopivasti jalo ideologia, miehinen kiinnostus aseisiin, fyysinen harjoittelu sekä sotilaan elämän askeettisuus, ehdottomuus ja yksinkertaisuus. Vieläkin kirjahyllyistäni löytyy runsaasti kirjoja Suomen sodista, Mannerheimista ja veteraanien sankariteoista – arvostus asiaa kohtaan näkyi siinäkin, että kun muuttokonttia Yhdysvaltoihin pakattiin ja vain tarvittava otettiin, iso kokoelma paksuja kirjoja aiheen tiimoilta lähti Atlantin yli mukaan.

Sisu, sankaruus ja sodan torjuntavoiton kertomukset kylvivät sellaisen ihmettelyn siemenen, joka on kasvanut pitkään, tosin piilossa itseltänikin viime vuosikymmenien ajan. Nuorukaisena samaistumisen kohde oli varmaan Antti Rokan kaltaiset sankarit, joiden rohkeus ja sotataidot olivat vailla vertaa. Oma samaistuminen, tai ehkäpä ihannointikin, kohdistui siihen ihmeelliseen, sankarilliseen ja itsensä uhraavaan Tuntemattomaan Sotilaaseen, joka pystykorvalla tai Suomi-konepistoolilla tuimasti ja tarkasti puolusti maatamme.

Arvostukseni veteraaneja kohtaan on kenties edelleenkin noussut mutta myös tuulahdus minulle uudempaa tietoa on sekoittunut omaan kokonaisnäkemykseen etenkin Talvi- ja Jatkosodan tapahtumista. Ja vaikka edelleen uskon myös suomalaisen sisun ja sotataitojen olleen merkittävässä asemassa, varsinkin puolustussuunnan taisteluissa, on vaikea olla huomioimatta raportteja, jotka kutsuvat Suomen itsenäisyyden säilyttänytta torjuntavoittoa ‘ihmeeksi’, ja nimenomaan yliluonnolliseksi sellaiseksi. Menemättä tarkemmin itse noihin yksityiskohtiin, lukija voi halutessaan lueskella vaikkapa seuraavan tekstin tai katsoa tämän esityksen, joista loytyy todella mielenkiintoista tarinaa.

En ole muuten vielä Louhimiehen Tuntematonta Sotilasta päässyt näkemään, toivottavasti näemme sen pian myös New Yorkissa, missä Lincoln Centerin elokuvateatteri näyttää vastaanvanlaisia ulkomaisia elokuvia.

“Tuntematon” tai “näkymätön” sotilas esiintyy myös Raamatun sivuilla, missä useammassa kohtaa Jumala mainitaan ihmeellisten taistelutapahtumien keskiössä. Tutuimpana niistä ehkä Davidin ja Goljatin kohtaaminen, joka saattaisi sopia vertailuksi myös Suomen ja Venäjän kokoeroa havainnollistettaessa. Tässä taistelussa Daavid kaataa Goljatin fyysisesti lingolla, mutta todellisuudessa voitto on saavutettu Jumalan siunauksen johdosta, ja jonka voimassa Daavid rohkeasti toimii.

Mutta Daavid vastasi: "Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs, mutta minä tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimessä. (1 Sam 17:45)

Lukuisat Vanhan Testamentin taistelukuvauksista sisältävät erilaisia ‘ihmeitä’ ja yliluonnollisia tapahtumia.

Toinen esimerkki Joosuan kirjasta:

Kun amorilaiset kohtasivat Israelin sotajoukon, Herra saattoi heidät pakokauhun valtaan, ja Joosua sai heistä Gibeonin luona suuren voiton.(Joosuan kirja 10:10)

Kolmas esimerkki 2. Aikakirjasta:

Samalla hetkellä, kun laulajat alkoivat riemuhuudoin ylistää Herraa, lähetti Herra väijyksissä olleen joukon Juudaan hyökkäävien ammonilaisten, moabilaisten ja Seirin vuoriston miesten sekaan. Kaikki nämä lyötiin, sillä ammonilaiset ja moabilaiset kävivät säikähdyksissään Seirin vuoriston miesten kimppuun surmaten heitä. Tuhottuaan Seirin miehet he ryhtyivät tuhoamaan toisiaan. (2 aikakirja 20:22, painotus oma)

Tapio Tiihosen väitöskirjassa Karjalan Kannaksen suurtaistelusta kesällä 1944 dokumentoitiin samantyyppinen tilanne missä puna-armeijan panssarivaunut hyökkäsivät omiaan vastaan sekaannuksen tuloksena. Väitöskirja ei tosin osaa kertoa siitä, että Eversti Kai Savonjousi oli suurhyökkäykseen aikaan turvannut epätoivoisessa tilanteessa rukouksen voimaan monien muiden tavoin kymmenien panssarivaunujen vyöryessä läpi. Vastaavia raportteja on lukuisia eri rintamilta ja puolustusvoimien haaroista.

Sodan alussa Ylipäällikkö Mannerheim polvistui saamaan siunauksen toimiinsa isänmaan eduksi, Presidentti Kyösti Kallio kehotti kansalaisia rukoilemaan ja lukemaan Raamattua ja lukemattomat ‘tuntemattomat sotilaat’, rintamamiehet ja kotijoukot, polvistuivat pyytämään Jumalan apua ja armoa erittäin vaikeassa tilanteessa.

Elämme aikaa, jossa rukousta pidetään ajanhukkana, humpuukina ja poliittisesti epäkorrektina touhuna. Näin toki tapahtui myös tuhansia vuosia sitten Raamatun kirjoitusten mukaan. Rukous kenties unohdettiin joko siksi, että ajat olivat ‘helpompia’ eivätkä vaatineet luottamista Jumalaan ja/tai siksi, että rukouksen voimaan ei uskottu. Molemmat näistä syistä ovat varmaan totta tänä päivänä Suomessakin.

Valitettavasti ihmisluontomme on sellainen, että ‘rukoileminen’ ja Jumalalta apua ja neuvoa pyytäminen ei tule kovin automaattisesti ja edellyttää usein toivottoman tilanteen ennenkuin turvaudutaan “Taivaalliseen Ylipäällikköön”. Tästä voin itse todistaa oman elämäni taisteluissa. Vaikeista ajoista ja elämän juoksuhautojen kamppailuista selviämiseen ei riitä yksin ‘sisu’ ja ‘tsemppi’ ja särmä asenne, vaan voitolliseen loppuun johtaa vain ‘taivaallinen tulituki’ rukouksen tarkkojen koordinaattien ohjaamana.

Finnish Strong!

Jouluevankeliumi ja evidence-based usko

Oletko henkilö, joka pyrkii selvittämään juurta jaksain ja eri keinoin mieltäsi askarruttavat asiat? Käytätkö selvitystyöhön eri lähteitä, kuten tutkimusta, asiantuntijoita ja todistajia sekä omia mittauskeinoja ja kokemusta? Pidätkö yksityiskohdista lukua tarkasti ja systemaattisesti? Teetkö päätöksesi perustuen mahdollisimman tukevaan todistusaineistoon?

Jos vastasit näihin kysymyksiin ‘kyllä’, olet ehkä hiukan kuin mies nimeltä Luukas, joka oli ammatiltaan lääkäri sekä historian tapahtumien tutkija ja raportoija. Luukas kirjasi tapahtumat tarkasti ylös ja pyrki dokumentoimaan tärkeät asiat tulevien sukupolvien luettavaksi. Materiaalina kirjoituksissaan Luukas käytti silminnäkijöiden todistusta, vertasi niitä kauan sitten ennustettuihin ja pyrki laatimaan luotettavan raportin hänen elämänsä aikana meneillään olevista merkittävistä tapahtumista. Hän kirjoitti raporttinsa, jotta sen lukija voisi vakuuttua asioiden todenperäisyydestä ja luottaa niihin.

Yleensä meillä ei ole ensimmäisenä tule mieleen kyseenalaistaa historian lähteitä, etenkin jos saamme saman tiedon monesta eri lähteestä. Luukaksen raportissa meille ei varmaankaan synny epäluuloisia ajatuksia raportin luonnollisista ja elämässä normaalilta kuulostavista asioista, mutta kun luonnollinen vaihtuu yliluonnolliseksi, niin mielessämme herää nopeasti kysymyksiä.

Luukaksen kirjan toinen luku:

1. Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava. 
2. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana. 
3. Ja kaikki menivät verolle pantaviksi, kukin omaan kaupunkiinsa. 
4. Niin Joosefkin lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ylös Juudeaan, Daavidin kaupunkiin, jonka nimi on Beetlehem, hän kun oli Daavidin huonetta ja sukua, 
5. verolle pantavaksi Marian, kihlattunsa, kanssa, joka oli raskaana. 
6. Niin tapahtui heidän siellä ollessaan, että Marian synnyttämisen aika tuli. 
7. Ja hän synnytti pojan, esikoisensa, ja kapaloi hänet ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut sijaa majatalossa. 
8. Ja sillä seudulla oli paimenia kedolla vartioimassa yöllä laumaansa.

No further questions your honor! Aika selvää pässinlihaa, ei syytä ihmettelyyn.

Mutta sitten:

9.Niin heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti. 
10. Mutta enkeli sanoi heille: "Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: 
11. teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. 
12. Ja tämä on teille merkkinä: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa." 
13. Ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä, ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat: 
14. "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!" 
15. Ja kun enkelit olivat menneet paimenten luota taivaaseen, niin nämä puhuivat toisillensa: "Menkäämme nyt Beetlehemiin katsomaan sitä, mikä on tapahtunut ja minkä Herra meille ilmoitti". 

Oho! Enkeleitä ja taivaallista sotaväkeä… Tässä kohtaa lukijan täytynee pysähtyä ja valita jokin seuraavista vaihtoehdoista:

a)       Ei voi olla totta. Mahdotonta kaikissa olosuhteissa. Raportti täysin epäluotettava.

b)      Vau, tosi ihmeellistä. Uskon kaiken kyselemättä tai tiedustelematta lisää.

c)       Lisää todisteita tarvitaan, muodossa tai toisessa.

Luukas tutki kirjoituksia, profetioita ja kuuli monia todistuksia Jeesuksen elämästä ja ihmeteoista. Hän kirjoitti kaiken tiedemiehen tarkkuudella Luukaksen evankeliumiin. Hän oli paraatipaikalla seuraamassa Jumalan Pojaksi kutsutun miehen vaikutusta Apostoli Paavalin kanssa matkatessaan  ja työskennellessään. On kuitenkin hyvä kysyä tai ainakin pohtia perimmäistä syytä siihen, miksi Luukas antoi elämänsä Jumalan Pojasta kertovan ilmoituksen levittämiseen maailmassa? Riittikö siihen silminnäkijöiden todistukset ihmeteoista, ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta? Vai kohtasiko hänkin kiistämättömän todisteen itsensä, Jeesuksen, henkilökohtaisesti?

Paavalin ja Luukaksen lailla meille ei tule koskaan täysin riittämään toisten, eivät Matti Meikäläisten eivätkä Taina Tiedenaisten, todistelut Jumalan olemassaolosta tai Jeesuksesta Jumalan poikana. Ainoa lopullisesti vakuuttava todiste on Jeesuksen kohtaaminen henkilökohtaisesti.

Mutta todisteita vilpittömasti etsivä, on niitä myös löytävä. Vilpittömän tieteilijän tuntee siitä, että heidän tavoitteenaan on totuus, seurauksista ja omista toiveista seka ennakkokäsityksistä huolimatta. Niinpä sellainen tieteilijä tekee kaikkensa totuuden löytämiseksi ja paljastamiseksi.

Jos etsit totuutta, niin se (tai Hän) on löydettävissä, mutta sen hinta on nöyrtyä pyytämään Jumalaa apuun, vaikka et edes uskoisi Häneen juuri nyt. Jos Hän ei olemassa, sekin selviää, mutta uskaltaessasi etsimään ja kääntämään jokaisen kiven totuuden löytämiseksi, tulet todisteesi saamaan. Todellinen ja paljastavampi kysymys meille kaikille onkin, josko tärkeämpää on kerätä todisteita oman elämänkatsomuksen ja -tavan tueksi vaiko totuuden löytämiseksi?

Jumalalle Kiitos!

Kiitos Jumalalle, että kärsivällisesti käännät päätäni pimeydestä kohti valoa!

Kiitos Jumalalle, että teet elämän vaikeuksista armon ponnahduslautoja!

Kiitos Jumalalle, että olet näyttänyt olevasi kiinnostunut kaikista elämäni yksityiskohdista!

Kiitos Jumalalle, että sinun sanasi on elävä ja virvoittaa päivittäin kehoni, mieleni ja henkeni!

 

Kiitos Jumalalle, että sinulla on suunnitelma elämälleni!

 

Kiitos Jumalalle, että luot uutta joka päivä!

 

Kiitos Jumalalle, että paljastat itsesi sinua etsivälle!

 

Kiitos Jumalalle, ettei minun tarvitse ansaita pelastusta teoillani!

 

Kiitos Jumalalle, että olet antanut minulle anteeksi syntini!

"Fiksu mies ja uskoo Jumalaan, hulluko se on?"

Vaikka aika hullu monessa suhteessa olenkin, ovat jotkut silti ihmetelleet uskovaisuuttani ja luottamustani yliluonnollisen Kaikkivaltiaan olemassaoloon. “Fiksu mies ja uskoo Jumalaan, hulluko se on?” on oma versioni eräästä Lapinnevalaisesta sananlaskusta. Eikö Paavolankin olisi aika siirtyä ns. nykyaikaan, jossa on yleistietoa se, että “Jumala on kuollut” Nietzschen sanojen mukaisesti.

Oma polkuni uskon asioissa ei ole lähtenyt liikkeelle maailman synnyn, pahan olemassaolon tai Jeesuksen käärinliinojen analysoinnista, vaikka se epäilemättä sieltäkin voisi kipinän saada. Kokemustani Jeesuksen kohtaamisesta en voi myokään kenellekään todistaa korrelaatiolla, T-testillä tai laskutoimituksilla. Totuuden tutkiskelu tieteellisesti ja etsiminen filosofisesti on tottakai ollut olennainen osa omaa prosessiani ja on edelleen. Luulen kuitenkin, että vaikka tiedekin mielestäni ‘osoittaa kohti taivasta’, syntyy henkilökohtainen elävä usko silti vain henkilökohtaisesta kohtaamisesta elävän Jumalan kanssa.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin omat voimani ovat loppuneet tai resurssini kuivuneet. Joskus sairaus, kuten selkärankareuma, on murtanut minut ja joskus taloudellinen tilanne on ollut erityisen huolestuttava. Näitä tilanteitahan meillä kaikilla varmaan on ollut, toisilla enemmän kuin vähemmän… Omien kykyjen ja voimien riittämättömyys elämässä on nöyryyttävää ja johtaa usein pohdiskeluihin siitä kenen tai minkä käsissä elämäni oikeasti on. Valitettavasti aika tyypillisesti vaikea elämäntilanne täytyy muodostua todella vaikeaksi ennen kuin tulee mieleen, että onkohan tuolla jossain sellainen yliluonnollinen olento, joka kenties voisi järjestää jonkunlaisen avun tai intervention ja vetää ylös siitä pohjattomalta vaikuttavasta kuopasta?

Vaikka kasvoinkin kristillisessä kodissa, ei minulla ollut henkilökohtaista uskoa ja suhdetta Jumalaan. Se syntyi vasta, kun vaikeuksissani jouduin antamaan periksi ja rukoilemaan apua. Silloin Jumala kohtasi minut siinä hetkessä ja tilanteessa. Luin Raamattua ja löysin siitä lähinnä ensiksi rauhan tunteen, joka oli sinänsä jo paljon stressitilanteessa. Sitten tajusin myös, että Raamatusta löytyy runsaasti lupauksia huolenpidosta, avusta, suojelusta ja jopa parantumisesta ja materiaalisesta huolenpidosta. Koin rukousvastausten tulevan vähitellen, ei yleensä mitenkään yli-inhimillisessä muodossa, mutta luottaessani siihen, että Jumala vastaa, asiat vaan järjestyivät. Laittaessani luottamukseni Jumalaan  ja hänen sanaansa, uskoni alkoi kasvaa ja huoleni alkoivat hälvetä. Ymmärsin, että Jumalla on hyvä tahto minua kohtaan. Tunnustin voimattomuuteni ja pyysin häneltä apua. Tämä oli iso askel henkilökohtaisessa suhteessa henkilökohtaiseen Jumalaan. Nyt luottamukseni häneen sairaudessa tai talousahdingossa on suurempi kuin ennen – ‘specific adaptation to imposed demand’, siis SAID-periaatteen mukaisesti, niin kuin kehossakin tapahtuu.

Pystynkö oman tarinani kautta vakuuttamaan jonkun toisen Jumalan olemassaolosta? Enpä tiedä, tuskin. Mutta kenties voin antaa esimerkin siitä, mihin suuntaan suosittelen ajatusten ja rukousten kohdistuvan, kun elämä lyö kanveesiin. Tai ehkä jo ennen sitä, jos on fiksumpi kuin minä. Taisi jo Mike Tyson tuumata, että “everybody has a plan until they get punched in the face”. Oma suunnitelmani elämälle oli erilainen, joskaan ei läheskään niin hyvä kuin Kaikkivaltiaan.

Uutisia katsoessa maailma, mukaanlukien meidän koti-Suomemme, on myllerrysten vallassa. Moni asia jopa pelottaa, jos olen ihan rehellinen. Tulevaisuuteni on kuitenkin suurissa käsissä ja vaikka suruja, huolia, sairauksia ja sotia riittää, on lupaus Jumalan hyvyydestä ja Jeesuksen pelastustyöstä ajankohtaisempi kuin koskaan. Ahdistuksen, syyllisyyden, pelon ja pimeyden kahleet on murrettu ja Jumala kutsuu heikkoja ja murtuneita uuteen elämään.

“He heals the brokenhearted and binds up their wounds.” Psalm 147:3

Peace and strength until the ‘Finnish line’!

Tommi

WORD!

Sanoihin on piilotettu paljon enemmän potentiaalienergiaa ja voimaa, kuin mitä meidän videoklippikulttuurimme perusteella voisi päätellä. Puhutun, kirjoitetun ja yleensä ilmaistun sanan vaikutus mielessä ja sielussa kantaa kauas ja syvälle. Usein sanotaan, että nimenomaan omat sanamme uppoavat mentaalimaaperään vielä erityisen syvemmälle ja kasvattavat siten vahvemmat juuret kuin muiden sanat. Mutta juuret mille?

Jokaista sanaa tai vastaanotettua viestiä voisi kuvata siemenenä, joka tippuu (tai istutetaan) maahan. Riippuen maaperän laadusta, tuo siemen voi oikeissa olosuhteissa kasvaa joksikin, vaikkapa kukaksi, pensaaksi tai puuksi.

Moni sana tippuu kovaan, kuivaan tai kylmään maaperään, eikä kasvu käynnisty, mutta toiset siemenet tippuvat otolliseen maaperään ja prosessi alkaa. On mielenkiintoista, miten satuttavat sanat melkein aina pääsevät otolliseen maaperään. Mutta samoin onneksi tuntuu käyvän vilpittömille sydämeen asti pääseville rohkaisuille, rakkauden ilmaisuille ja sanoille, jotka rakentavat ihmistä.

Kahden pienen tytön isänä mietin jatkuvasti, kuinka puhun heille; mitä sanon, miten sanon ja miksi sanon. Tiedän, että heidän elämänsä perusta rakennetaan yleisen huolenpidon lisäksi vanhempien (ja muiden heidän elämässään vaikuttavien) sanojen ja ilmaisun kautta. Kuinka helposti voin murtaa pienen sydämen vaikkapa lupaukseni pettämällä? Tai kuinka helposti voin aiheuttaa sanojeni täydellisen inflaation uhkailemalla erilaisilla seurauksilla ja sitten unohtaen ne toteltiin jatkossa tai ei?

Pidätkö sanasi? Lunastatko lupauksesi? Voiko sanaasi eli sinuun luottaa? Sanat ilmaisevat muille sitä jotakin minusta itsestäni, joka sitten täytyy usein toiminnalla todistaa oikeaksi – sanojen arvo siten nousee ja pysyy arvossaan ainoastaan sanansa jatkuvasti pitämällä. Yksikin turhista puheista johtunut luottamuspula murentaa sanojeni arvoa pitkäksi aikaa. Pidänkö sanani silloinkin kun se ei ole minulle eduksi ja siitä koituisi minulle harmia tai haittaa? Tai kieltäydynkö sanomasta jotain, joka on syvintä vakaumustani vastaan?

Nuorten naisten valmentajana tiedän, että sanoillani voi olla suuri vaikutus, niin hyvässä kuin pahassa. Miten korjaan tai kritisoin suoritusta ja miten kehun ja palkitsen sekä missä suhteessa? “Olen sinusta ylpeä.” on yksi mielisanomisistani, etenkin kun sille on hyvä perustelu taustalla – olenkin opetellut sen myös viittomakielellä, jotta viesti menee perille niin visuaalisesti kuin auditiivisesti. Nuoret tosin haistavat teeskentelyn, kuin koira makkaran, joten kehujakaan ei ihan turhaan kannata laukoa – muuten iskee sanojen valuuttaan välittömästi raju inflaatio.

Postmodernissa kulttuurissamme sanojen arvo onkin jo laskenut hurjasti, ainakin teoriassa. Ravi Zacharias kertoo tästä hyvän esimerkin: Television uutislähetyksessä raportoitiin kahdesta mielenkiintoisesta aiheesta: 1. Kyselytutkimus; onko sanoilla enää objektivista tai yleistä merkitystä vai onko sanojen ja termien sisältö henkilökohtaisen määrittelyn ja arvotuksen alaista. Tässä raportissa todettiin, että gallupissa haastateltujen ihmisten mielestä sanojen käyttö ja tarkoitus on henkilökohtaista ja, että esimerkiksi moraaliin liittyvät konseptit ja arvotukset ovat kaikkien itsensä määriteltävissä. 2. Toinen uutisotsikko käsitteli Saddam Husseinin valtaan ja Irakin tilanteeseen liittyviä asioita ja oli otsikoitu varoituksen omaisesti: “If Saddam Hussein does not stop playing his word games, we will start bombing Iraq.”
Käytännössä haluamme siis sanojen kuitenkin tarkoittavan yhteisesti sovittuja asioita, vaikka yritämmekin usein saada vapautusta niiden merkityksestä itseemme liittyvissä asioissa.

Ihmisen sanoilla voi siis olla voimakas vaikutus, niin sanojassa itsessään, kuin kuulijassakin. Sanoilla on muutettu maailmaa. Joskus puheet ovat johtaneet kansamurhaan ja joskus rasismin radikaaliin vähenemiseen. Jos ihmisen sanalla voi olla tällaiset vaikutukset, niin mikä vaikutus ja voima onkaan Jumalan sanassa?

Pari viikkoa sitten havahduin omaan kärttyisyyteeni. Tietyt tilanteet elämässä tuntuvat tökkäävän kepillä suoraan ärsytyskeskukseen ja oma reaktio tulee usein yllätyksenä itsellekin. Näin käy silloin tällöin liikenteessä, mikä tuntuu olevan universaali testi ärsytyskynnyksen herkkyydelle. Havaitsin samalla tuon asenteen ja olemuksen roikkuneen takin hihasta jo hetken aikaa, ja olin jo ärhennellyt perheellekin aikaisemmin. En halunnut jatkaa tällä känkkäränkkä-polulla, vaan analyyttinen mieleni lähti saman tien haravoimaan ratkaisuja asiaan sekaisesta muististani. Melko nopeastikin, aikaisemmasta kokemuksesta johtuen, löysin syyn ikävään käyttäytymiseeni. Se ei ollut työstressi, huono uni eikä se 25 mailia tunnissa edessäni ajava mummeli. Muistin, että on olemassa ainoastaan yksi asia elämässäni, joka antaa mieleeni rauhan, vähentää itsekkyyden määrää ja tekee minusta yleisesti ‘paremman’ ihmisen. Tuo asia on loppujen lopuksi yksinkertainen mutta samalla aika mysteerinen salaisuus. Raamatun eli Elävän Sanan lukeminen ja reflektointi päivittäin on ainoa asia, joka muuttaa minua siihen parempaan suuntaan ja ylläpitää uutta luomusta. Olin viime viikkoina alkanut aamulla skippaamaan tuon rutiiniksi muodostuneen tavan yli ja sählännyt jotain muuta. Ei kestänytkään kauaa, kun tuo vanha kärtty alkoi taas heräillä koomastaan.

Ja ennen kuin hylkäät Jumalan sanan vaikutuksen mahdollisuuden suoralta kädeltä, niin esitän sinulle pienen haasteen. Kokeileppa lukea Raamattua avoimella mielellä ja sydämellä vaikkapa 30 päivää 10 minuuttia kerralla joka aamu ja ilta. Testaa Jumalan Sanaa. Ja jos olet oikein rohkea, niin pyydä vielä Jumalaa puhumaan sinulle sanansa kautta. Katso mitä 30 päivässä tapahtuu. Ja jos mikään ei muutu, niin et ole hävinnyt kuin 20 minuuttia aikaa, jonka muutenkin tuhlaisit facebookissa tai television ääressä.

Aloita vaikka tästä:

Johanneksen evankeliumi alkaa seuraavasti…

Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. 
Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus. Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt. Oli mies, Jumalan lähettämä; hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistamaan, todistaaksensa valkeudesta, että kaikki uskoisivat hänen kauttansa. Ei hän ollut se valkeus, mutta hän tuli valkeudesta todistamaan. Totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Maailmassa hän oli, ja maailma on hänen kauttaan saanut syntynsä, ja maailma ei häntä tuntenut. Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta. Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta. 

Sanasta miestä, sarvesta härkää – Finish Strong!

Tommi

Myrsky nousee

Useamman viikon ajan olen mielessäni hahmotellut uusia ja vanhoja konsepteja liikkeen kehittämiseen liittyen ja alkanut jo ‘kirjoittaa’ niitä ajatuksissiani.

Kirjoitusinto on kuitenkin lähes aina laimentunut joka viikkoisten, ellei nyt jo joka päiväisten, maailman tilaa peilaavien uutisten johdosta. Jotenkin ei taivu mieli kirjoittamaan liiketaidoista, kun niin monet taistelevat elämän ja kuoleman asioiden keskellä. Harjoittelu ja valmennus tuntuu marginaaliselta, kun toisia vainotaan, jotkut kuolevat nälkään ja monet ovat menettäneet läheisiään. Suomessakin eletään vaikeampia aikoja.

Myrskyt kasvavat maailmassa, niin luonnossa kuin kansainvälisessä politiikassa ja ihmisten lähipiireissäkin. Myskyjen ja myllerrysten vähenemisestä ei ole merkkejä, pikemminkin päinvastoin.  Miten pieni ihminen varustautuu tuleviin yhä suurempiin myrskyihin? Tai miten edes suuret kansakunnat selviytyvät näissä myrskyissä?

Kertoman mukaan Saksassa toisen maailmansodan jälkeinen liittokansleri Conrad Adenauer seurasi murtuneena tuhoa, hävitystä ja kärsimystä, jota sota ja Saksan toiminta oli aiheuttanut ja totesi: “Outside of the cross of Jesus Christ, I see no other hope for the humankind.”

Miten kestävät omat perustukseni, kun myrsky iskee? Mihin olen taloni rakentanut? Louhinko perustukseni kallioon vai pystytinkö majani hiekalle?

Jeesus Kristus on kallio ja perustukseni kivijalka. Hän on Toivo, joka ei murru eikä myrskyssä liikahda. Vaikka katto ja seinät menisivät tuulessa, niin elämän perustus on louhittu Häneen, joka on maailman Valo pimeyden keskellä ja Elämän Leipä ja Vesi kuivan kauden aikana. Toivo elää, kirjaimellisesti.

Elä anna epätoivon tai ahdistuksen vallata, vaikka taivaat tummenevat ja myrsky nousee – luota Häneen, joka tyynnyttää myrskyt.

Finnish Strong!

Tommi

“Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: "Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan." Psalmi 91:1-2

Mestattu - minun uskoni vuoksi.

Oregonissa USA:ssa vihan täyttämän nuoren miehen malja tulvii yli. Hän kävelee aseistettuna paikallisen collegen campukselle ja ampuu opiskelijoita. Viha (tiettyä) uskontoa kohtaan on tiettävästi hänen motiivinsa - niinpä hän toteuttaa kostonsa harkitusti ja ampuu kristittyjä päähän.

Tämän päivän surullinen uutisotsikko ei juuri poikkea niistä uutisista, mitä kuulemme Syyriasta, Irakista ja niistä muista kolkista, joissa silmitön väkivalta monia ryhmiä, mutta etenkin kristittyjä kohtaan, on jatkuvasti kasvanut.

Kuinka tähän oikein pitäisi suhtautua?

Miehiä, naisia ja lapsia mestataan heidän uskonsa vuoksi. Meidän uskomme vuoksi.  Minun uskoni vuoksi.

Eihän se varsinaisesti yllättää tulisi, ainakaan sellaista, jolle Raamattu on tuttu.

Viime aikoina on tullut suoraan sanoen ensimmäistä kertaa mieleen, että tässä Jeesuksesta todistamisessa voi oikein henkikin mennä.

Kyllähän se ahdistaa kieltämättä. Mutta vielä enemmän ahdistaa ajatus siitä, että kieltäisin uskoni ja Jeesuksen kuoleman edessä.

Niin elämässä kuin kuolemassakin pyydän rohkeutta pysyä Totuudessa.

Finnish Strong!

Tommi

'Väistämättömät totuudet –harjoitus'

Kuolema on totuus, joka kohtaa meitä jokaista jossain vaiheessa. Siksi sitä varmaan kutsutaan runollisesti lempinimellä ‘the great equalizer’ – se kohtaa meidät kaikki asemasta, omaisuudesta, kansallisuudesta ja uskonnosta riippumatta.

Kuoleman  ajatteleminen useimmista meistä on epämukavaa ja varmaan vierastakin mutta tulevaisuuden maamerkkinä se on usein aika tehokas prioriteettien järjestäjä.

Jos olemme tietoisia kuoleman läheisyydestä, niin tietyt asiat tulevat automaattisesti tärkeämmiksi ja toiset menettävät täysin merkityksensä. Sanotaanhan esimerkiksi, että kukaan ei tunnu katuvan aikansa lähestyessä, ettei viettänyt enempää aikaa töissä. Se on varmaan useimpien osalta totta.

Omassa elämässäni on monta asiaa, joilla on merkitystä ja jotka koen tärkeäksi. Jos kuitenkin tällaisen ‘väistämättömät totuudet –harjoituksen’ kautta asettaisin asiani tärkeysjärjestykseen, niin oikeastaan ainoastaan yhdellä asialla ja viestilla olisi oikeasti tarpeeksi painoarvoa listan kärkipaikoille.

1.       a) Jeesus rakastaa minua ja on kuollut puolestani ristillä, jotta minulla olisi iankaikkinen elämä.

1.       b) Jeesus rakastaa perhettäni, vaimoani, lapsiani, vanhempiani  ym. ja on antanut oman henkensä, jotta heillä olisi elämä nyt ja ikuisesti.

1.       c) Jeesus rakastaa sinua ja tuli lunastamaan sinunkin henkesi ja antamaan sinulle lahjaksi iankaikkisen elämän.

That’s it!

Finnish Strong!

Tommi

Mike - "sairauden tuttava, ylenkatsottu ja halveksittu"

Reilun kymmenen vuoden ajan olen vieraillut suhteellisen säännöllisesti tuttavani Michael:in luona hoitopaikoissa ja sairaaloissa. Hän kärsii harvinaisesta sairaudesta nimeltä Friedrich’s Ataxia, joka aiheuttaa kaikkien kehon toimintojen (liike, puhe, kuulo, näkö, syöminen ym) progressiivisen rappeutumisen johtaen kuolemaan yleensä ennen kuin 40 ikävuotta tulee täyteen. Oireet alkoivat jo nuorena poikana mutta nyt hän on 42 vuotta. Miken sisko menehtyi samaan perinnöllisen taudin oireisiin aika tarkalleen vuosi sitten.

Jätän tarkemmat kuvaukset hänen elämänsä vaikeuksista selostamatta, sillä jo yllä olevista lauseista selviää, ettei hänen elämänsä ole täyttänyt hänen omia odotuksiaan tai yleisiä keskiarvo-oletuksia, tavoitteista tai unelmista puhumattakaan.

Tässä vaiheessa tarinaa useimmille meistä iskee jo tietty masennus, epätoivo tai tarve sulkea korvat kokonaan. Miksiköhän näin?
Itse lähden vierailemaan hänen luonaan, koska koen sen velvollisuudekseni ja  olen siihen sitoutunut, mutta myönnän, ettei se ole helppoa. Luulen, että se on vaikeaa, koska jokaisella kerralla joudun kohtaamaan Mike:n ja oman elämäni erot ja koen ne lähes kestämättöminä. Kärsimystä on vaikea kohdata. Se herättää liian monia miksi-kysymyksiä, joihin ei tunnu löytyvän hyviä vastauksia.

Paradoksi Miken elämässä on, että hengellisesti hän on ollut enemmän elossa, kuin suuri osa tuntemistani fyysisesti terveistä ihmisistä. Hänen uskonsa ei ole hänen kehonsa kaltaisesti rappeutunut tai kuollut, mitä varmaan voisi pitää ihmeenä aikakautena, jolloin monet virheellisesti uskovat elämän menestyksen (vauraus, terveys ym.) olevan suoraan verrannollinen uskon ja hengellisyyden syvyydelle. Huolimatta kärsimyksistään ja ehkä ainakin osaksi niiden takia, Mike on jaksanut uskoa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan sekä hänen sanansa ja lupaustensa todenmukaisuuteen.

Mike ei ole ainoa kärsivä ihminen maailmassa. Itse asiassa ihmiskunnan kärsimyksien statistiikkaa ylläpitävälle en ennusta kovin tervettä mieltä; niin paljon sanoinkuvaamatonta kärsimystä on olemassa. Kärsimystä pystyy katsomaan silmiin ehkä vain sitä omalta kohdaltaan kohdannut. Myötätuntoa ei ole helppo osoittaa ilman omakohtaista kokemusta. Jokainen meistä on kuitenkin kärsinyt tavalla tai toisella, vaikka todennäköisesti eri tavalla kuin ystäväni Mike. Uskon, että jokaisella meistä on kuitenkin tehtävä ja rooli kärsimyksen vähentämisessä. Tuossa tehtävässä tai tarkoituksessa olemme automaattisesti vajaita, heikkoja ja riippuvaisia, mikä tekeekin näistä ominaisuuksista itse asiassa vahvuuksia kärsimystä kohdatessamme. Siis kuinka niin? Koska vajaina tai ‘epätäysinä’ meidät voidaan täyttää Jumalan rakkaudella ja lahjoilla, ainoilla työkaluilla, jotka ovat oikeasti tehokkaita kärsimyksen keskellä.

Jeesuksesta itsestään sanotaan Jesajan luvussa 53: 3. Näillä sanoilla mina ehkä Michaelia kuvaisin myös.
“Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet.”

Mutta Michaelin suosikkisanat Raamatusta löytyvät kuitenkin Ilmestyskirjan jakeista (21:4-5) seuraavasti:

"…ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt. Ja valtaistuimella istuva sanoi: "Katso, uudeksi minä teen kaikki."

Finish Strong!

Tommi

Vaikeuksien kautta, vuoksi ja takia voittoon

Moni on noussut vaikeuksien kautta voittoon. Arvostamme henkilöitä, jotka ovat sisukkaasti tarponeet esteiden yli, ohi tai läpi ja päässeet tavoitteeseensa. Mitä suuremmat esteet, sitä suurempi kunnia. Ja näin varmasti kuuluukin olla…haluammehan aina kannustaa yrittämään loppuun saakka antamatta koskaan periksi. Tutkijatkin sanovat, että yrittämisestä ja tsemppaamista annettu positiivinen palaute on paljon tärkeämpää ja ‘parempaa’ palautetta, kun itse tavoitteen saavuttamisesta annettu palaute. Tämä on mielenkiintoista ja herättää valmentajan ja vanhemman mielessä paljon kehittäviä ajatuksia…

Mutta mitä jos aiheeseen otettaisiin vielä toisenlainen näkökulma? Mitä jos vaihtaisimme tuon ‘vaikeuksista huolimatta’ lausahduksen merkitystä seuraavasti: “Vaikeuksien vuoksi voittoon.” Kuinka sisältö muuttuu vai muuttuuko lainkaan?

Mitä, jos se voitto onkin juuri vaikeuksien vuoksi ja niiden kautta, eikä niistä huolimatta. Voiko mitään ylipäänsä voittaa ilman vaikeuksia? Eikö tavoite usein ole sama, oli matkalla vaikeuksia tai ei? Voitto urheilukilpailussa määräytyy tiettyjen kriteereiden mukaan oli prosessi sitten helppo tai vaikea. Voittaako Usain Bolt kilpailunsa helposti vai vaikeasti? Onko voitto vähemmän tai enemmän arvokas, kun se suhteutetaan kilpailussa tai valmistautumisessa koettuihin ‘vaikeuksiin’? Urheilukilpailussa  voitto on voitto on voitto, vaikka tokihan Rocky voittaessaan Ivan Dragon voitti enemmän kuin nyrkkeilyottelun…ainakin siltä se taisi tuntua. ;-) Ai niin, se olikin vain elokuva...

Mutta onko mahdollista, että tiettyjä voittoja ei ole mahdollista saavuttaa ilman vaikeuksia tai sellaisia spesifejä epämiellyttäviä prosesseja, joita ilman maaliin pääseminen voittajana on mahdotonta? Voiko ‘helppous’ matkalla aiheuttaa sen, että ohitan ne rastit, jotka olisi täytynyt leimata maaliin pääsemiseksi? Tai olisiko kaikkein mahtavin voitto sellainen, jossa se vaikeus, pimeys tai vastustus käännetäänkin oman tavoitteen kannalta korvaamattomaksi työkaluksi , tai vielä henkilökohtaisemmin, tuon tavoitteen ja prosessin ‘palvelijaksi’

Omassa elämässäni monia kasvuprosesseja on saanut aikaan ainoastaan ‘pimeän laakson’ kokemukset. En ehkä toivoisi kokevani vaivoja ja koettelemuksia mutta samalla voin rehellisesti todeta, että niiden takia, ei niistä huolimatta, vaan juuri niiden vuoksi, olen oppinut jotain korvaamatonta tai kriittisesti muuttanut suuntaa elämässäni. Suurimmat aarteet olen löytänyt vaikeuksien aiheuttaman katalysaation tuloksena.

Kautta aikojen suurin voitto maailmankaikkeudessa on ‘ristin voitto’. Jeesuksen kuolema ristillä saattoi vihollisen mielessä tuntua voitolta, mutta vapaaehtoisesti henkensa antanut Jumalan poika voitti kuolemallaan ja sieltä nousemalla elämän kaikille meillekin. Paras esimerkki siitä kuinka ahdistusta, vaikeutta, kipua ja vieläpa kuolema kärsimällä saavutettiin voitto – ei niistä huolimatta, vaan nimenomaan niiden kautta.  

"It is finished. With that, he bowed his head and gave up his spirit.” John 19:30

Finnish Strong!

Tommi

Joululahjaksi uusi "TOIVO"

Lapsen syntymää odottavien vanhempien päällimmäinen ‘toivomus’ on usein, että “lapsi olisi terve”. Lapsen kasvaessa vähitellen vanhempien mieleen tulee kenties seuraava ‘toivomus’, että “kunpa lapseni olisi onnellinen elämässä.” Odotusarvomme elämälle  sisältää siis tavallisesti ainakin terveyden ja onnellisuuden. Yksinkertaistetusti voisi ehkä sanoa, että olemme näillä ‘toivomuksilla’ kattaneet fyysisen ja henkisen elämän laadun kriteerit.

Kaksiulotteinen katsaus (terveys ja onnellisuus) jää mielestani kuitenkin hyvin vajaaksi ilman ns. kolmannen ulottuvuuden kriteeriä, jota kutsun tässä ‘toivoksi’. Toivo on jonkin asian odotetun asian odottamista ja usein siihen liittyy luottamus kyseisen asian toteutumiseksi. Toivoon liittyy tulevaisuuden toteutuminen tietyllä tavalla ja toisilla, kuten itsellani, tuo toivo ulottuu kuoleman toiselle puolelle. Toivo on yksi vahvimmista asioista maailmassa; sen havaitsee ikävä kyllä etenkin silloin, kun toivon koetaan olevan menetetty. Toivonsa menettänyt toimii monta kertaa tavalla, joka jättää meidät sanattomaksi. Tuntuu ,että tuo toivottomuus lisääntyy maailmassa päivä päivältä.

Kuinka moni vanhempi edes ajattelee, että “kunpa lapsellani olisi toivoa”? Kuinka moni vanhempi kokee itsellänsä olevan toivoa?

Maailmassa moni elää ristiriidassa, jonka kanssa on vaikea elää. Alitajuisesti luulen monen uskovan, että toivoa on olemassa, mutta toisaalta meille jatkuvasti kerrotaan toista monesta tuutista. Jos Jumalaa ei ole ja olemme itse (ihminen) maailmankaikkeuden korkein ja viisain olento, niin toivomme todella on vähissä. Sen toteamiseen tarvitsee käyttää vain hiukan havainnointia, historiaa ja tilastotiedettä.

“The depravity of man is at once the most empirically verifiable reality but at the same time the most intellectually resisted fact.” Malcolm Muggeridge

Todellista toivoa on mielestäni olemassa ainoastaan, mikäli Kaikkivaltias Jumala on olemassa. Jeesuksen ylönousemuksessa kulminoituu se toivo, joka on meillekin kaikille tarjolla. Toivo siitä, että kuolema on voitettu ja että tarjolla on elämä, jossa toivo ei ole koskaan menetetty huolimatta siitä, onko terveyttä tai onko elämä jatkuvasti onnellista.  Mikäli Jumalaa ei olisi olemassa, niin silloin Jumalaan uskovana olisin luonnollisesti vielä huonommassa jamassa kuin toivottomat ei-uskovat. Toivonsa laittaminen olemattomaan olisi tietysti aika huono homma, näinhän Apostoli Paavalikin totesi (1 Kor 15:17-19)

“Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.”

Toivoa on joskus vaikea tiedostaa, ennen kuin sen menettää. Aina se ei tarkoita elämän tai kuoleman kysymyksiä. Joskus se liittyy toivoon tai epätoivoon avioliiton jatkumisesta. Monta kertaa toivo liittyy käytännöllisiin asioihin kuten elannon hankintaan  - kuinka moni menettää toivonsa työttömänä? Kuinka moni suomalainen nuori on syrjäytynyt toivonsa menettäneenä?

Moni ei usko Jumalaan, mutta uskallan ehdottaa silti jotain. Onko sinulla tilanne, jossa olet heittänyt pyyhkeen kehään? Onko avioliittosi retuperällä tai eron partaalla? Onko toivosi heikentynyt tai kadonnut sairauden tai taloustilanteen takia?

Jumala lupaa vastata niille, jotka huutavat häntä avuksi. Niille hän tuo apunsa, jotka nöyrtyvät omasta ylpeydestään ja polvistuvat Herran eteen. Jotka vilpittömin mielin kantavat vaikeutensa ja toivottomuutensa Hänen eteensä, niiden rukoukset nousevat Hänen korviinsa.

Etkö usko Jumalaan? Nyt on elämäsi tilaisuus kutsua häntä ja katsoa kuinka hän vastaa. Elä anna periksi, yksikään rukous ei mene hukkaan, kurottaminen Jeesusta kohti ei ole turhaa hommaa, vaan tuo toivon takaisin elämääsi. Kokemuksesta tiedän, toivon ja uskon!

Tommi

Mikä on totuus? Osa 2

Kuinka totuus oikein vapauttaa?

Tykittelemme kaikenlaisia lausahduksia suustamme, kun ne mielestämme sopivat tilanteeseen. Yksi tällaisista lausahduksista on ‘totuus tekee vapaaksi’ - ‘the truth shall set you free.’

Monta kertaa valitsemme sopivan tunnetun lauseen tai näppärän aforismin silloin, kun se sopii kätevänä näpäytyksenä suunnattuna jollekin muulle…

Mutta totuuden vapauttava vaikutus on uskoakseni parhaimmillaan kohdistettuna nimenomaan omaan itseeni.

Ehkä parhaiten tätä vaikutusta voi kuvata anteeksipyytämisen yhteydessä, johon liittyy vääryyden tunnustaminen ja sen painostavan tunteen hälveneminen anteeksiantamisen ja -saamisen kautta.

Jokainen meistä tulee elämässään tilanteisiin, joissa jonkinlainen käytöksen, sanojen tai ajatusten ‘väärinkäyttö’ aiheuttaa syyllisyyden painostuksen. (Toki on olemassa syyllisyyden tunnetta, joka voi olla aika perusteetontakin – jotkut tuntevat syvää syyllisyyttä vaikkapa teepussin kierrätysrikkomuksen johdosta)

Itselläni totuuden vapauttava vaikutus kulminoituu kuitenkin näihin Jeesuksen sanoihin:

…ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi".
He vastasivat hänelle: "Me olemme Aabrahamin jälkeläisiä emmekä ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuinka sinä sitten sanot: 'Te tulette vapaiksi'?"
Jeesus vastasi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Mutta orja ei pysy talossa iäti; Poika pysyy iäti.
Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi. (Joh 8:32-36)

Jeesus puhuu synnistä mutta me ihmiset olemme jostain keksineet sellaisen oman hyvä-paha jatkumon, jonka avulla arvioimme omaa pistettämme tuolla määrittelemättömallä janalla. Hmmm, olenko janalla lähempänä Mother Teresaa vai Adolf Hitleriä...? Olenko tehnyt enemmän hyvää vai pahaa...? En tosiaankaan tiedä mille kohtaa hyvä-paha –asteikolle itseni nyt asettaisin, mutta tiedän, että syntiä olen tehnyt ja jatkossakin tulen vielä erehtymään, toivottavasti vähitellen vähemmän ja vähemmän.

Hyvä – paha –asteikolla taitaa kuitenkin  elää suurin osa maailmasta; ihminen siis vertaa itseään muihin ja arvioi oman asemansa ja sijaintinsa tuolla asteikolla. Ne, joilla on ‘puhtaat jauhot pussissa’ ja antavat itselleen ‘’hyvä ihminen”-arvosanan ovat päätyneet siihen jonkun standardin mukaan, todennäköisesti vertaamalla itseään johonkin muuttuvien arvojen markkinakurssiin, johonkin kohtaa ihmiskuntaa vedettyyn keskiarvoviivaan. Samalla ‘hyvä’ ihminen määrittelee silloin myös ‘pahan’ ihmisen. Missä raja kulkee? Ja onko joku teko tai ajatus anteeksiantamuksen ulkopuolella?

‘Hyvän’ ihmisen on kuitenkin vaikea löytää vapautusta totuudesta, koska hän ei tunnista omaa tarvettaan tunnustukseen, anteeksiantoon ja siten vapautukseen. Jos ei tiedä olevansa vapautuksen tarpeessa, niin eihän silloin osaa odottaa, toivoa tai etsiäkään… Tämän totuuden kanssa ihmiskunta kamppailee jatkuvasti, usein etsien pinnallista vastausta tarpeeseen, jonka voi täyttää ainoastaan elämästämme ja vapaudestamme täyden hinnan maksanut Jeesus Kristus. 'Pahikset' ne tuntuvat ehka useammin tunnistavan oman tarpeensa vapauttavaan Vapahtajaan...

 “I am the Way and the Truth and the Life”, on Jeesus sanonut. Todetessaan tämän Jeesus tiesi, että ihmisillä olisi tasan kaksi vaihtoehtoa muodostaessaan mielipiteensä hänestä; joko a) Jeesus on suuruudenhullu huijari tai b) Jeesus puhuu totta. Välille ei hirveästi jää pelivaraa, kun kertoo maailmalle itse henkilökohtaisesti olevansa Tie, Totuus ja Elämä.

Mielenkiintoista on se, että elämän totuutta etsiessämme olemme siis Jeesukseen mukaan etsimässä henkilöä, Jumalan Poikaa. Siksi totuuden henkilökohtainen etsintä ei ole ensijaisesti teoreettinen tutkimusmatka totuuden abstraktiin filosofiaan vaan tutustuminen Jeesuksen henkilöön Raamatun sanan ja rukouksen kautta.

Kun kysymme ‘mikä on totuus?, niin jääkäämme odottamaan ja etsimään vastausta, sillä ‘etsivähän löytää’ vai kuinkas sitä taas sanotaankaan…? :-)

Tommi