Eräältä pastorilta kysyttiin, että miten tullaan hyväksi papiksi? Hän vastasi, että vaivojen ja sairauksien kautta. Siinä se.

No vastaus hiukan itseäni harmitti, sillä se ei vastannut ollenkaanm omaa ajatustani kehittymisestä alallani. No enhän mina pastoriksi ole haluamassakaan, mutta silti myöhemmin olen havainnut, että opintielleni on osunut vaivoja, vaikeuksia ja sairauksia, jotka ovat muuttaneet minua ihmisenä ja valmentajana.

Todellinen muutos vaatii usein enemmän kuin haluamme vapaaehtoisesti antaa. Harva meistä valitsisi sairauden tietä, vaikka tietäisimmekin sen jollain tapaa muuttavan meitä taitavammaksi ammatissamme. Mukavuus, kontrolli ja oma tahto ovat usein sellaisia syvälle sisäänajettuja ohjelmistoja, joiden sivuuttaminen on lähes mahdotonta.

Niinpä esittelen sinulle muutaman näistä tehokkaista opettajista, joilla on ollut voima vääntää itsepäinenkin mieli hiukan toiseen suuntaan ja oppia yhtä sun toista niin kehosta kuin elämästä yleensäkin.

1. Sakroiliitti

Tulehdus sacroiliac-nivelessä on kivulias ja sitä ei usein pysty kontrolloimaan tahdonalaisesti, kuten esimerkiksi ‘nilkan nyrjähdyksessä’ voi ontua ja siirtää painoa pois kipeältä jalalta. Sakroiliitti oli tulehdus, joka taivutti mielen vastaanottamaan uutta ja erilaista informaatiota. Se pakotti pois kyykkytangon alta ja johdatti muiden harjoitteiden pariin. Voima ei ollutkaan enää luonnollinen vahvuus ja siita aiheutunut nöyryys olikin kova koulu egokuntoilun harrastajalle. Sakroiliitti opetti myös takaketjun roolista liikkuvuudessa ja stabiliteetissa vaativan ja ankaran opettajan tapaan. Se paljasti eroja sivuketjujen toiminnan välillä, sillä kivun välttäminen aiheutti monia kompensaatiomalleja. Se muistutti kevyen aerobisen liikkeen huoltavasta ja hoitavasta vaikutuksesta. Sakroiliitti on ollut itselleni se tuskaisin oppiretki ihmisliikkeen ihmeisiin.

2. Tulehdus olkapäässä

Kutsun tätä näin yleisin termein, koska ihan tarkkaa diagnoosia ei ollut, kun tästä taannoin kärsin. Mielenkiintoisin puoli omissa olkapääongelmissa on ollut se, että ne ovat olleet vaivoistani eniten ulkonäköön liittyviä. Pienelle miehelle oli vuosia sitten tärkeää olla isompi ja sen eteen tehtiinkin kovasti hommia. Kun rautaa väännettiin nuorena, niin keho antoi anteeksi liiankin suuria tyhmyyksiä. Nyt ei moinen enää onnistuisi. No, ennen pitkää yksipuolisen voimaharjoittelun tuloksena hartiat olivat kuitenkin niin jumissa ja liikkuvuus kadoksissa, että tila alkoi aiheuttaa fyysistä kipua olkanivelessä. Nostaessa, heittäessä, hypätessä ja lopulta nukkuessa. Tosin peiliin katsoessa ei tuntunut kipua, joten tavoitteen mukainen harjoittelu oli siten onnistunutta…haha. Liikkuvuusharjoittelun tärkeys kuitenkin selvisi ja puolen vuoden venyttelyn jälkeen kivuton liike palautui. Yksi tärkeä oppitunti oli taas ohi. Liikkuvuus on siis ihan jees.

3. L-4 ja L-5 välilevypullistumat

No enpä ole ainoa, ketä selkävaivat ovat silloin tällöin vaivanneet. Hyvin nuo alaselkäkivut kuitenkin muistuttavat keskivartalon olennaisesta roolista integroidun ihmisliikkeen risteysalueella. Sen verran ne halvaannuttavat ainakin tällaista matalan kipukynnyksen kaveria, että siinä jää useimmat harrastusvälineet hetkeksi kaappiin.

Kovasti aina varoitettiin kiertoliikkeen vaivoista, ainakin silloin 80-90 –luvulla. Hyvin oppineena tehtiinkin sitten kaikki liikkeet kiertoa varoen ja tuota kaiken pahan lähdettä välttäen. Samalla olimme kuitenkin oppineet kuinka tärkeää vatsalihasten kunto on selän hyvinvoinnille ja se viesti sopikin erinomaisesti sixpack-poikien filosofiaan. No muutaman vuoden rocky-vatsoja, istumaannousuja, rutistuksia, roman chair-liikkeitä ja muutamia muita tiukkoja vatsaharjoitteita tehtyäni ja kiertoliikkeitä kavahdettuani kroppa olikin valmis siihen mihin sitä oli treenattu – sängyssä selällään tönkkönä makaamiseen. Selkä paukkui, aika pahasti.

Näin analyyttisemmin ajateltuna olisi voinut keksiä, että harjoitusohjelmani johtaisi liikekyvyn vähenemiseen sen parantumisen sijasta, ihan siis jo spesifisyys-periaatteen perusteella. Kiertoliikkeen välttäminen ja keskivartalon lihasepätasapainon harjoittelu onnistui siis hyvin. Logiikka on kuitenkin loppujen lopuksi aika harvinainen herkku, varsinkin kun tavoitteenasettelu on liikekyvyn sijasta siellä peiliosastolla.

Olishan noita hyviä opettajia lisääkin…

Nämä olivat siis ainakin osittain itseaiheutettuja vaivoja, mutta onhan tuohon selkärankareumaan liittynyt muitakin reaktiivisia tulehduksia, joiden kautta on taas päässyt opettelemaan lisää.

Pääviesti on kuitenkin se, että vaivojen ja vammojen kautta on opittu tärkeitä juttuja, ja ne ovat siirtyneet valmennusfilosofiaan teoriassa ja käytännössä. Tuskin mikään pakottaa ottamaan selvää asioista paremmin ja nopeammin kuin oma kipu ja epämukavuus. Tällöin oppii uutta, omaksi ja toivottavasti muidenkin hyödyksi. Iso plussa koitoksien kautta kehittymisessa on nöyryyden ja empatian lisääntyminen. Niitä oppitunteja ei kirjasta omaksuta.

Finnish Strong!

Tommi