Todistan olevani väärässä

Omien toimintapojen läpinäkyvä ja kriittinen reflektiointi kuuluu omaan valmennusfilosofiaani ja on mielestäni kehittymisen edellytys. Tämä ei muutosvastarintaveteraanille ole tietysti aina helppoa mutta uskaltaisin ehdottaa olevani avoin ainakin vakavasti pohtimaan olisiko hommissa parantamisen varaa. Ja koska ainahan niissä parantamisen varaa löytyy, on minulle vähitellen tullut tavaksi olla välillä brutaalin rehellinen ja kysyä itseltäni oikeasti vaikeita kysymyksiä. Kun ihmisluonto, tiedeväkeä myöten, pyrkii usein vain todistelemaan olevansa oikeassa, on vaihtelevan virkistävää ‘pakottaa’ itsensä etsimään reikiä ja puutteita omista teorioista ja käytännöistä. Yksi mentoreistani, professori David Tiberio, kehottikin, “tehdä parhaansa todistaakseen itsensä olevan väärässä” ennen kuin pyrkii todistelemaan oikeassa olemistaan.

En tiedä, johtuuko se lisääntyneestä vai vähentyneestä itseluottamuksesta, että itsekritiikkini kysymykset ovat tulleet aggressiivisemmiksi ja ‘vallankumouksellisiksi’, sillä kysymykseen vastaaminen tietyllä tavalla saattaa voimakkaasti muuttaa toimintatapoja ja tai jopa vetää maton alta koko toiminnalta paljastaen sen perimmäisen ongelman. Vastauksiahan ei ole edes olemassa kysymättömiin kysymyksiin ja silloin voidaan vaan jatkaa vanhaan malliin. Mutta mitä jos ‘vanha malli’ ei vaan tunnu toimivan tarpeeksi hyvin…?

Seuraavassa muutamia mielestäni radikaaleja kysymyksiä, joita olen viime aikoina esittänyt itselleni. Vastauksia täytyy mielestäni uskaltaa hiukan pohtia ennen kuin tyrmää koko kysymyksen, sillä se vähintäänkin ohjaa pohtimaan ja peilaamaan tekemisiään…

1.       Auttaako fysiikkaharjoitukseni oikeasti urheilijoita tulemaan lajissaan paremmaksi?

2.       Onko mahdollista, että fysiikkaharjoitukseni tekevät urheilijoista (suoraan/epäsuorasti) lajissaan huonompia?

3.       Olenko osa systeemiä, joka aiheuttaa nuorten urheilijoiden loppuun palamisen tai vaikka loukkaantumisen?

4.       Voisiko fysiikkaharjoitukseen käytetyn ajan käyttää urheilijan kannalta paremmin?

Vaikka vastaavat kysymykset aiheuttavat vähän sisäistä epämukavuutta, ovat ne mielestäni erinomaisia keinoja sellaisen tahtotilan synnyttämiseen, missä vilpittömästi halutaan parantaa toimintaa, eikä vain raahata mukana vanhoja turvallisia ‘halinalleja’, joista luopumista emme muuten uskalla edes ajatella.

Finish Strong!

Tommi

“Vaatii paljon työtä tehdä erinomaisesta urheilijasta keskinkertainen urheilija.”

On mielenkiintoista, että juuri niitä lihasryhmiä ja kehon osia, jotka yhdistetään aikamme esteettisiin ulkonäköihanteisiin, harjoitellaan usein kaikkein epätoiminnallisimmalla tavalla. Vaikuttaisi siltä, että harjoituskulttuuriimme liittyy sellaisia voimakkaita mielikuvia ja fiiliksiä käytännöistä, joita on vaikea syrjäyttää pelkällä logiikalla. Ymmärrän tämän ihan hyvin itsekin monta vuotta epätasapainoista ja -toiminnallista harjoittelua toteuttaneena. Paremman tiedon puutteessa taisin olettaa, että tavoitteina ‘kehon muokkaus’ ja ‘toiminnallinen suorituskyky urheilussa’ saavutetaan samaa polkua kulkemalla. Näin ei asia kuitenkaan ole, elleivät sitten oman lajin tarpeet sattumalta korreloi kehon muokkausta palvelevien tavoitteiden kanssa…onhan sekin kai mahdollista.

On totta, että kaiken oheisharjoittelun ei tarvitse välttämättä näyttää, haista ja maistua ihan tarkalleen samalta, kuin itse lajisuoritus, mutta jo spesifisyys-periaatteen perusteella pitäisi ehkä hetkeksi pysähtyä miettimään, mikäli harjoittelun toteutus ja lajisuoritus tuntuvat olevan yhtä kaukana toisistaan kuin Donald Trump ja Hillary Clinton.

Joku sanoi, että “vaatii paljon työtä tehdä erinomaisesta urheilijasta keskinkertainen urheilija.” Väitän, että keskivartaloharjoittelussa piilee potentiaalia tällä alueella – niin urheilullisuuden parantamisen kuin sen huonontamisen suhteen.

Mitä asioita meidän sitten tulisi tarkastella toiminnallisen keskivartaloharjoittelun toteuttamisen kannalta? Tässä muutamia omia ajatuksiani listan muodossa.

1.       Urheilijan asennot ja liikkeet suhteessa painovoiman vaikutukseen

Mikä on yleinen tyypillisten vatsalihasharjoitteiden liikemalli? Selkärangan fleksio, elikkäs vatsarutistusten, istumaan nousujen ym. kaltainen liike, jossa siis etäisyys rintakehän ja lantion rakenteiden välillä lyhenee konsentrisen supistuksen tuloksena.

Kun urheilija toimii lajissaan, useimmiten pystyasennossa siis, niin voimme kysyä: milloin kyseistä liikettä tarvitaan ja milloin siihen käytetään lihasvoimaa?

Pystyasennossa tuo liike on itse asiassa useimmiten täysin painovoiman tuottama, joskin selkäpuolen ja takaketjun lihasten kontrolloima. Mikäli painovoima antaa tuon liikkeen meille ilmaiseksi, niin eikö elimistön taloudellisuuden kannalta olisi hyvä ajatus pitää nuo etupuolen suorat vatsalihakset ‘levossa’ kunnes niitä taas oikeasti tarvitaan. Onhan toki olemassa myös lajeja, joissa tuon liikkeen täytyy tapahtua nopeammin kuin painovoiman vaikutuksesta ja silloin vatsalihaskin ottaa liikettä kiihdyttävän roolin (ehkäpä hiihdon tasatyöntö-liike tms). On olemassa myös lajeja, joissa erilaisissa asennoissa rangan fleksiosta tuleekin spesifi liike, kuten vaikka MMA:n mattotilanteissa, uimahypyissä tai voimistelussa.

Jos tarkastelemme ihmisen yleistä liikkumista niin tavallisissa elämäntilanteissa kuin urheilulajeissa havaitsemme, että kehon konsentrisen fleksion sijasta kannattaisi keskittyä enemmän vaikkapa siihen toiseen päätyyn eli kehon ja rangan ojennukseen ja sen eksentrisen hallinnan harjoitteluun. Jos vaikkapa kysyisimme, että kumpaan tehtävään keho käyttää vatsalihaksia enemmän, a) eteen- ja alaspäin taivutuksen suorittamiseen vai b) taaksetaivutuksen hallintaan, niin pystyasennossa toimittaessa vastaus on helposti B. Keskivartalolihasten potentiaalista jää paljon käyttämättä, mikäli unohdamme, että ‘tuottaaksemme’ voimaa sitä pitää ensin ‘varata’.

2.       Lihaksen työtapa ja energian käyttö nopeissa lajiliikkeessä

Reaktiivisuus, nopeus ja räjähtävyys ovat olennaisia ominaisuuksia monissa lajeissa. Näiden elementtien toiminnalle on olennaista, että lihas-jänne-hermo -systeemi toimii optimaalisesti. Nopean liikkeen edellytyksenä on lihaksen rekrytoinnin nopeus sekä erityisesti sen rentoutumisen nopeus ja valmius seuraavaan aktivoitumiseen. Tätä periaatetta vastaan kapinoi jatkuvan isometrisen jännityksen ja vaihtumattoman lihaspituuden harjoitteet. Kehon voimantuottomekanismi pyrkii energian säästöön ja haluaa käyttää elastisia elementtejä liikkeen varaamiseen ja vapauttamiseen.

Missä lajisuorituksessa olet kokenut vatsalihasten väsymisen ja siitä johtuvan polttelun lihaksessa? Tämä tuttu tunne selällään tapahtuvan sätkyttelyn tuloksena on harvoissa lajeissa todellisuutta. Vatsalihakset toki väsyvät monissa lajisuorituksissakin mutta se ei johdu jatkuvasta ‘time under tension’ -jännitystilasta ja on aika kaukana positiivisen siirtovaikutuksen kannalta.

Lankuttaminen ja isometriset pidot voivat olla käyttökelpoisia staattisen ryhdin ja asennon harjoittelemisen kannalta ja sitä kautta voivat epäsuorasti parantaa esimerkiksi juoksun suoritusta, mutta nopeisiin ja räjähtäviin suorituksiin keskivartalokin kaipaa loikkia, hyppyjä, heittoja ja reaktiivisia suorituksia – pääosin pystyasennossa.

3.       Keskivartalon lihasten toiminnallinen anatomia

Keskivartalon toiminnallista anatomiaa voidaan käytännön kannalta yksinkertaistaa huomattavasti. Uskon, että eri lihaksista ja niiden kerroksista on keskusteltu ihan tarpeeksi ja en ole varma onko se vienyt meitä paljon parempaan suuntaan itse toteutuksessa.

Mihin keskivartalon lihakset kiinnittyvät? Mitä rakenteita (luusto) pitää liikuttaa, jotta keskivartalon lihakset aktivoituvat toimimaan? Helpoin vastaus tuohon olisi: lantion ja rintakehän rakenteet. Niinpä keskivartalon lihakset aktivoituvat silloin kun lantio liikkuu, rintakehä liikkuu tai molemmat liikkuvat. Real-life suorituksissa on itse asiassa aika vaikeaa liikkua muuten kuin sekä lantiota, että rintakehää samanaikaisesti liikuttaen, joten toiminnallisessa mielessä keskivartalon lihakset toimivat ‘aina’ näin.

Monessa, etenkin selällään tapahtuvassa, vatsalihasharjoitteessa olemme kuitenkin eliminoineet tai rajoittaneet lantion ja rintakehän liikettä niin, että spesifisyys-aste on huomattavasti heikentynyt ja harjoitusvaikutus siten myös kyseenalainen. Lisäksi olemme tietenkin myös poistaneet lähes kaikki pystyasennon kahdelle tukipisteelle ominaiset liikkeen hallintaan liittyvät haasteet – näin keskushermosto tuskin tunnistaa liikettä lainkaan, sillä sen saama informaatio ympäristöstä on muuttunut liian radikaalisti, jotta siirtovaikutus olisi positiivinen. Niin, ja onhan myös negatiivinen siirtovaikutus täysin mahdollista saavuttaa…vaikka tavoite ei varmaan olekaan.

Jos haluamme maksimaalisen (ja samalla toiminnallisen) osallistumisen keskivartalon lihaksilta, on meidän valittava liikkeitä, joissa lantio liikkuu tehtävänsä mukaisesti yhteydessä rintakehään. Tästä yksi käytännön esimerkki on askellusliike ja käsien liike (alas/ylos/vasen/oikea ym.), jotka liikuttavat lantiota ja rintakehää yhtä aikaa ja aiheuttavat näin keskivartalon lihasten varautumisen kolmessa tasossa.

4.       Keskivartalo koordinaation keskuksena

Olemme oppineet ylävartalon liikkeitä, alavartalon liikkeitä ja keskivartalon liikkeitä, mutta kokonaisvaltaisessa suorituksessa meidän täytyy pystyä yhdistämään kaikki sulavaksi ja tehokkaaksi liikkeeksi. Kaikkien liikkeiden risteyskohtana toimii keskivartalo ja näin jokainen suoritus kulkee tämän kiireisen liikennekeskuksen läpi. Kuinka alavartalosta liikkeelle lähtenyt ketjureaktio päätyy sormenpäihin ja miten laadukkaana tuo liikevirtaus on säilynyt?

Koordinaatio monissa muodoissaan on urheilullisuuden ydin ja kenties vähiten harjoiteltu alue fysiikkavalmennuskulttuurissamme. Jos ymmärtäisimme ottaa koordinaation kaiken yhteensitovana ominaisuutena vakavasti ja yhdistäisimme sen kaikkeen tuohon tehoharjoitteluun, niin voisimme saada kovasti harjoitetun voiman käyttöön silloin kun sitä oikeasti tarvitaan.

Keskivartalo on rakenteellisena keskuksena elintärkeä alue. Sen täytyy pystyä ‘jakelemaan’ liikkeen hallintaa ylöspäin tai alaspäin ketjussa ja näin sen kyky koordinoida joko mahdollistaa tai rajoittaa suorituksia.

Keskivartalon harjoittelu koordinaation keskuksena on aika kaukana siitä mitä kentällä tänä päivänä näkyy. Kun yhtenä päivänä ymmärrämme ja sisäistämme keskivartalon alueen olevan niin paljon enemmän kuin six pack, niin kenties saamme uutta nostetta myös yleisen urheilullisuuden kehittymiselle.

Tommi the Trainer

Junk food for the mind and soul

En tiedä, onko olettamukseni tai havintoni oikea mutta näyttäisi siltä ravintoon liittyvistä aiheista keskustellaan erilaisilla areenoilla suurinpiirtein samanlaisella intohimolla, kuin täällä Amerikassa keskustellaan Donald Trumpin presidenttiehdokkuudesta. Jokaisen ravintoaiheisen sometuksen perästä löytyy Kiinaan ja takaisin ulottuva viestiketju, täynnä vasteita puolesta perustellen tai vastaan väittäen.

Ehkä alustuksestani jo haistaa, että itse en ole ravintoekspertti enkä koe suuria emootioita teemasta. Siihen saattaa tietysti liittyä se, että Yhdysvalloissa asuvana taistelu ihan perusasioista ravinnon suhteen on ihan riittävän haastava ilman, että siihen tuodaan mitään lisämausteita. Jos nyt saataisiin suola, sokeri ja huono rasva jonkinlaiseen hallintaan, niin olisi tämä isukki jo kohtuullisen tyytyväinen jälkikasvunsa kouluruokailuun.

Mutta tämä kirjoitus ei ole varsinaisesti ravinnosta, ainakaan keholle tarkoituksesta sellaisesta. Kaiken tämän ravintopolemiikin keskellä sitä miettii myös niitä muita asioita millä ihminen ‘ruokailee’, ‘ravitsee’ ja ‘kasvattaa’ itseään. Se mitä menee suusta sisään ja alas on keholle ravintoa (tai myrkkyä). Se mitä menee korvista ja silmistä sisään, onkin jo ihan toinen juttu. Tuntuisi siltä, että yllättävän vähän ketään kiinnostaa, miten laadukasta, puhdasta ja ravitsevaa  ravintoa mielelle ja sielulle päivittäin tarjoillaan.

Kaiken ravinnon, niin kehon, mielen kuin sielunkin osalta, voisi ehkä jakaa kolmeen kategoriaan 1) Haitalliseen 2) Hyödylliseen (tai ravitsevaan) 3) Täyttävään mutta turhaan. Jotkut asiat ovat selkeästi negatiiivisia, toiset positiivisesti rakentavia ja muut neutraaleja. Tosin neutraalitkin täyttävät tankin nopeasti, ns. tyhjillä ‘kaloreilla’, jolloin positiivisiakaan ei enää mukaan mahdu.

Fyysinen kehomme käyttää aika automaattisesti sen minkä pystyy ja loput menee vesiliukumäkeä ns. paskalaitokselle, niinkuin Mikkelissä oli ainakin tapana sanoa. Mutta mitä mahtaa tapahtua sille henkiselle roskaruoalle ja tyhjille kaloreille, joita saa halvemmalla kuin mäkkäreitä ja limua jenkeissa. Päivittäistä zombien räjäyttelyä töllöstä, nettipornoa läppäriltä, terrorisimulaatiota pelikonsoleilta ja loputonta turhaa mainosmassaa on aika helppo sisällyttää henkisen ravintolautasen joka viipaleeseen. Mediaa on tietysti turha yksin syyttää, mutta hengen ja sielun roskaruoan saatavuus, hinta ja määrä on erilaisilla ruuduilla ja screeneillä tietysti vertaansa vailla.

No kukkahattu-Paavola tuo nyt tämän esille sen takia, että kaiken tämän junk food-ravinnon vaikutukset ovat näkyvissä lapsissa ja nuorisossamme. Voimme olla huolissamme hiilihydraatti-proteiini –suhteesta urheilijan ravinnossa mutta ne muut 24/7 –urheilijan elämään vaikuttavat asiat ovat myös tuon kokonaisvaltaisen kehityksen osatekijöitä, eivätkä voi olla vaikuttamatta nuoren asenteeseen, motivaatioon ja yleiseen henkiseen ilmapiiriin. Mistä nuo mielen ja sielun roskaruoan imeytyneet vaikutukset ja ylimääräiset jätteet ulostautuvat ympäristöön ja mitkä varastoituvat, kuten raskasmetallit kehossa?

Eivätköhän nämä ole niitä asioita, jotka näkyvät nimenomaan käyttäytymisessä ja puheessa, mutta ehkä vielä huomaamattomammin, ajatuksissa ja syvemmällä sielussa? Mistä esimerkiksi syntyy se toivo ja usko omaan tulevaisuuteen… ja toisaalta, mihin se tukahtuu?

Finish Strong!

Tommi 

PS:Vielä viimeinen huomio…eikö ole mielenkiintoista, että niin fyysinen kuin henkinenkin roskaruoka täyttää usein tarjottimen juuri silloin, kun on väsynyt, stressaantunut, kipeä tai masentunut . Mistäköhän tämä johtuu?

Kuka keksi painovoiman? (Totuudet testissä)

Miten kiistämättömät totuudet vaikuttavat elämääsi? Kuinka tieto jonkun asian väistämättömästä totuudesta muuttaa elämää vai muuttaako lainkaan?

Näin relativismin aikakautena ihmiset eivät tunnu olevan yhtä mieltä juuri mistään totuudesta. Jostain löytyy aina joku vilosovi, joka kääntää ne tunnetut ‘totuudet’ päälaelleen. Ja hyvähän ne uudestaan miettiäkin, jokaisen ihan itse…

Muutamasta asiasta useimmat ovat edelleen yhtä mieltä, ainakin luulen niin, sillä näissä tapauksissa nimenomaan kokemuksellinen todistusaineisto murskaa nopeasti vastaväitteet. En ole havainnut kenenkään tyrmäävän esimerkiksi ‘painovoiman’ olemassaoloa. Se on ollut perinteisesti aika tukeva totuus.

Kukas se taas ‘keksikään’ painovoiman? Hehheh…ainiin Isaac Newton, sitä ennenhän ihmiset leijailivat tuon vaikutuksen puuttuessa vapaasti ilmakehässä. Pahuksen Newton, kun piti mennäkin tutkimaan moista ja altistamaan meidät tuon ‘teorian’ vaikutuksille.

Niin sitä voi mennä testaamaan itse, että vieläkö painovoima vallitsee planeetallamme. ‘Evidence-based’ tutkimukset puoltavat aika vahvasti painovoiman lain olevan edelleen voimassa. Tämän lain rikkojia ei ole tietääkseni vielä montaa tavattu. Kaikki tuntuvat kiltisti tottelevan…

Aika lailla itsestäänselvyyshän tuo painovoima tietysti on – siksi kai sitä voidaan kutsua universaaliksi totuudeksi. Harvemmin tulee edes mietittyä, mitä se itse asiassa tarkoittaa ja miten suuri vaikutus sillä on elämäämme ja asusteluun tällä pallolla. Noin ihmisliikkeen ihmettelijän näkökulmasta on itse asiassa aika mielenkiintoista tarkastella suhtautumistamme painovoiman totuuteen.

Emme esimerkiksi vieläkään taida oikein ymmärtää miten paljon kehon asento suhteessa alustaan (painovoimaan) muuttaa lihastemme tapaa työskennellä – vaikkapa tuota tuttua polven koukistusta takareiden ‘tuottamana’ harvemmin tavataan pystyasennossa liikuttaessa mutta vaakatasossa maatessa asiat muuttuvat tietty radikaalisti. Onko takareisi (hamstring) sitten polven koukistaja? No ei kävellessä tai kyykättäessä ole, mutta mahallaan maatessamme kyllä.  Näin lihastoimintakin riippuu kehon asennosta suhteessa painovoimaan.

Voisi siis ehkä sanoa, että ‘painovoiman totuus’ vaikuttaa massiivisella tavalla kaikkeen toimintaamme niin tiedostetulla, kuin tiedostamattomalla tavalla.

Mitä muita kiistämättömiä totuuksia juolahtaisi mieleesi…?

Yksi tulee ainakin heti mieleen, ei vaan ole ihan niin hyvä ‘small talk’-aihe, kuin tuo painovoima. Se osuu enemmän tuonne hengelliselle osastolle.

Finnish Strong!

Tommi

OIRE VS. SYY

Kun polveen sattuu, niin tutkitaan polvea, hoidetaan polvea, operoidaan polvea ja kuntoutetaan polvea. Aika harvoin mietitään, kuka asuu polven naapurissa ja voisiko SYY polven oireisiin olla vaikka sen ylä- tai alapuolella.

Kun väkivalta yhteiskunnassa kasvaa, niin laitetaan aseet lukon taakse ja tutkitaan rikosrekisterit ennen lupien antamista. Mutta kuka tarkastaisi, kuinka monta tuntia päivässä kontrolloimatonta väkivaltaa ollaan harjoiteltu pelikonsoleilla ja muuta ‘viihdettä’ ahmimalla ennen itse fyysisen väkivaltavälineen luvallista hankkimista.

Parempaa koulutusta ehdotetaan ratkaisuksi Amerikan vankilaväestön kasvun pysäyttämiseksi. Aika hyvin kaltereiden taakse päätyminen korreloi myös perheolojen, kuten ‘isättömyyden’, tai  toisaalta isän antaman huonon esimerkin kanssa. 'Education' on aina hyvä asia, mutta ei ehkä korvaa elämän muita lähtökohtia. Tartutaanko aina pinnallisimpaan, helppoon, ratkaisuun vai uskallammeko oikeasti miettiä syitä, jotka johtavat itse oireisiin?

En välttämättä tarjoa hyviä vastauksia noihin esittämiini haastaviin kysymyksiin, mutta kysymättä jättäminen ei ainakaan tuo vastauksia. Niinpä kiusaan itseäni näillä SYYhyn liittyvillä pohdinnoilla kunnes saan syyhyn… get it?

Samanlainen ‘oire-vetoinen’ tai pinnallinen lähestyminen asioihin näkyy eri tavoin myös fyysisen harjoittelun piirissä. Väline-fokus harjoittelun perusperiaatteiden sijasta. Esteettisyys terveyden sijasta. Mahtava ‘fiilis’ pitkäkestoisen kehittymisen sijasta.

Pelkästään ‘oireeseen’ keskittyminen on kuin tulivuoren suun sulkemista betonilla; paine vuoren sisällä ei hävinnyt vaan itse asiassa kasvoi – purkaus tapahtuu johonkin suuntaan ja usein odottamatta.

MIKSI-kysymys on aina tarpeellinen mutta samalla usein vaikea. Joskus tosin pelkkä miettimisen prosessi ilman varsinaista vastausta johtaa kohti totuutta. OIRE on usein vain johtolanka. Vastauksen metsästäjän on uskallettava syvemmälle seurauksista huolimatta.

There are two great days in a person's life - the day we are born and the day we discover why.

William Barclay

Finnish Strong!

Tommi

Ainutlaatuinen valmentaja

Uskoisin, että kaikki ihmisliikkeen parissa tavalla tai toisella työskentelevät ymmärtävät, että jokainen kehon osa on tehtävässään ainutlaatuinen ja korvaamaton. Korva ei voi ottaa silmän roolia ja kädet toimivat varsin rajoitetusti jalkoina.

Kaikilla nivelillä, lihaksilla, elimillä ja järjestelmillä on oma tehtävänsä, jossa ne on tarkoitettu toimimaan. On toki mahdollista, että joskus vaikkapa lihas joutuu ottamaan tehtäväkseen toimia, jotka eivät sen alkuperäiseen rooliin oikeasti kuulukaan. Mutta jokaisella kehon osalla on tietty spesifi alkuperäinen rooli ja tehtävä, jota muut kehon osat eivät pysty yhtä hyvin, tai ollenkaan, hoitamaan.

Voisi siis varmasti sanoa, että jokaisella kehon osalla on todella ainutlaatuinen tarkoitus, merkitys ja tehtävä.

Usein puhutaan, ja varsinkin viime aikoina, urheilijan yksilöllisyydestä ja siten harjoitustapojen ja ohjelmoinnin räätälöinnistä kyseisen yksilön tarpeisiin. Urheilijaakin voi siten kutsua ainutlaatuiseksi, sillä toista samanlaista ei varmasti löydy.

Mutta mitenkäs valmentajat sitten?

Kuinka paljon sujuvammin asiat hoituisivatkaan, jos ymmärtäisimme ‘ainutlaatuisuuden’ konseptin omassa elämässämme ja sitä kautta myös työtehtävässämme? Olisiko vähemmän kateutta, egoilua ja turhaa kinastelua ja ehkä enemmän jakamista, rohkaisemista ja tukemista?

Jos ei usko omaan ainutlaatuisuuteen ja tarkoitukseen tällä pallolla, niin sitten sitä usein lähtee itselleen alitajuisesti jotenkin keksimään tai luomaan. Kaikki varmaan haluavat olla jollain tapaa tehtävässään ‘parhaita’ ja oikeassa, mutta aika usein se asema saavutetaan  jonkun toisen kustannuksella.

Olisiko mahdollista, että niinkuin kehon osilla, meilläkin on ainutlaatuisuus, jota kukaan ei pysty meiltä ottamaan? Onko mahdollista, että meillä on tehtävä, joka on meille se ‘nyrkki silmään’ sopiva homma?

Kaikki eivät voi olla hauiksia tai lonkkaniveliä, mutta jokaisella on tehtävä ja jokainen on jo syntymästään täysin ainutlaatuinen. Mitäköhän tapahtuisi, jos jokainen meistä toimisi täsmällisesti omassa tehtävässään, nöyrästi mutta oman ainutlaatuisuutensa tuntien sekä naapurin toimintaa epäitsekkäästi tukien?

Tai vaikka vähän  spesifimmin kysyen…kuinka paljon vähemmän nuoria syrjäytyisi, jos he edes uskoisivat olevansa täysin ihmeellisen ainutlaatuisia ja todelliseen tarkoitukseen luotuja?

Pohdinpahan vaan…

“Nobody can go back and start a new beginning, but anyone can start today and make a new ending.” Maria Robinson.

So Finnish strong!

Tommi

 I praise you because I am fearfully and wonderfully made; your works are wonderful, I know that full well. Psalm 139:14

Meniköhän väärin? Jes,meni...!

Liikkeen ihmettelijänä ja opiskelijana joutuu jatkuvasti pysähtymään, miettimään, arvioimaan ja usein nöyrtymään. Alkuun se vähan harmitti, että eikö täta nyt vieläkään osaa, mutta paremman perspektiivin valossa nöyryys ihmisliikkeen ihmeiden edessä on johtanut erinomaisiin oppimistilanteisiin.

Paraikaa olen vuoden oppijaksolla, jossa nöyrtyminen tulee enemmän tavaksi kuin poikkeukseksi. En ole tähän niin tottunut, koska monia vuosikymmeniä taivaltamani koulujärjestelmä ei perustunut ‘virheiden’ kautta oppimiseen. Väärässä olemista ei siis koskaan palkittu.

Nyt olen oppimassa, vähän väkisin, uutta tapaa oppia. Viikottaisissa oppimistehtävissä, joita opiskeluohjelmani tarjoaa, on keskimäärin 10 tehtävää. Mietin ja pähkäilen kysymyksiä ja ongelmia useamman päivän ja vastattuani lopulta, oppimisalusta kertoo minulle kuinka moni meni oikein. Välillä saan noin 50% tehtävistä oikein. Loput ovat siis ‘väärin’.

Oppimisen kannalta väärät vastaukset ovat kuitenkin paljon hedelmällisempiä. Vaikka yritän tosissani vääntää aivoistani oikean vastauksen, saan silti puolet väärin. En ole tottunut tällaiseen. Olen aina hakenut oikean vastauksen kirjasta tai annetusta lähteestä, tai joskus tietenkin myös päättelemällä vanhoihin tietoihini perustuen. Nyt kaikki onkin yhtäkkiä uutta ja lähteistä ei ole samalla lailla suoraan apua. Kylläpä mietityttää… Tätäkö se oppiminen onkin? Väärä vastaus saa minut yrittämään kovemmin kaikilla tasoilla ja todellista muutosta alkaakin tapahtua, mutta ei ilmaiseksi, ei ulkoa oppimalla.

Suurin osa ‘oppimisestani’ on aina ollut ulkoa oppimista ja muistamista. Todellisuudessa tällöin kyseessa ei ole älyn ja ongelmaratkaisuprosessin käyttö, vaan muistin käyttö. Muistikin on tärkeä asia muttei se auta uudessa tilanteessa tarpeeksi. Miten paljon käytän minulle annettua kykyä päätellä asioita itse ja miten paljon nojaan vaan johonkin paperiseinään, joka ei kestä todellista ongelmanratkaisun painetta?

Ihmisliike on ihmeellistä, moniulotteista ja yksilöllistä. Työssäni kohtaan jatkuvasti uusia ihmisiä ja uusia ongelmanratkaisutilanteita. Yritänkö ratkaista ongelman samalla vastauksella kuin eilen vai pitäisiköhän välillä myös tuottaa ja luoda uusi vastaus? Jännittävä ja hiukan pelottavakin tilanne… minäkö oikeasti tekemässä ihan omia päätöksiä. Kuulostaa itsestäänselvältä mutta onkohan aina niin?

Tulipahan taas pohdittua sitä sun tätä. Meniköhän väärin? No hyvä jos meni…

Finnish Strong!

Tommi

3 parasta liikkeen opettajaani...

Eräältä pastorilta kysyttiin, että miten tullaan hyväksi papiksi? Hän vastasi, että vaivojen ja sairauksien kautta. Siinä se.

No vastaus hiukan itseäni harmitti, sillä se ei vastannut ollenkaanm omaa ajatustani kehittymisestä alallani. No enhän mina pastoriksi ole haluamassakaan, mutta silti myöhemmin olen havainnut, että opintielleni on osunut vaivoja, vaikeuksia ja sairauksia, jotka ovat muuttaneet minua ihmisenä ja valmentajana.

Todellinen muutos vaatii usein enemmän kuin haluamme vapaaehtoisesti antaa. Harva meistä valitsisi sairauden tietä, vaikka tietäisimmekin sen jollain tapaa muuttavan meitä taitavammaksi ammatissamme. Mukavuus, kontrolli ja oma tahto ovat usein sellaisia syvälle sisäänajettuja ohjelmistoja, joiden sivuuttaminen on lähes mahdotonta.

Niinpä esittelen sinulle muutaman näistä tehokkaista opettajista, joilla on ollut voima vääntää itsepäinenkin mieli hiukan toiseen suuntaan ja oppia yhtä sun toista niin kehosta kuin elämästä yleensäkin.

1.       Sakroiliitti

Tulehdus sacroiliac-nivelessä on kivulias ja sitä ei usein pysty kontrolloimaan tahdonalaisesti, kuten esimerkiksi ‘nilkan nyrjähdyksessä’ voi ontua ja siirtää painoa pois kipeältä jalalta. Sakroiliitti oli tulehdus, joka taivutti mielen vastaanottamaan uutta ja erilaista informaatiota. Se pakotti pois kyykkytangon alta ja johdatti muiden harjoitteiden pariin. Voima ei ollutkaan enää luonnollinen vahvuus ja siita aiheutunut nöyryys olikin kova koulu egokuntoilun harrastajalle.  Sakroiliitti opetti myös takaketjun roolista liikkuvuudessa ja stabiliteetissa vaativan ja ankaran opettajan tapaan. Se paljasti eroja sivuketjujen toiminnan välillä, sillä kivun välttäminen aiheutti monia kompensaatiomalleja. Se muistutti kevyen aerobisen liikkeen huoltavasta ja hoitavasta vaikutuksesta. Sakroiliitti on ollut itselleni se tuskaisin oppiretki ihmisliikkeen ihmeisiin.

2.       Tulehdus olkapäässä

Kutsun tätä näin yleisin termein, koska ihan tarkkaa diagnoosia ei ollut, kun tästä taannoin kärsin. Mielenkiintoisin puoli omissa olkapääongelmissa on ollut se, että ne ovat olleet vaivoistani eniten ulkonäköön liittyviä. Pienelle miehelle oli vuosia sitten tärkeää olla isompi ja sen eteen tehtiinkin kovasti hommia. Kun rautaa väännettiin nuorena, niin keho antoi anteeksi liiankin suuria tyhmyyksiä. Nyt ei moinen enää onnistuisi. No, ennen pitkää yksipuolisen voimaharjoittelun tuloksena hartiat olivat kuitenkin niin jumissa ja liikkuvuus kadoksissa, että tila alkoi aiheuttaa fyysistä kipua olkanivelessä. Nostaessa, heittäessä, hypätessä ja lopulta nukkuessa. Tosin peiliin katsoessa ei tuntunut kipua, joten tavoitteen mukainen harjoittelu oli siten onnistunutta…haha. Liikkuvuusharjoittelun tärkeys kuitenkin selvisi ja puolen vuoden venyttelyn jälkeen kivuton liike palautui. Yksi tärkeä oppitunti oli taas ohi. Liikkuvuus on siis ihan jees.

3.       L-4 ja L-5 välilevypullistumat

No enpä ole ainoa, ketä selkävaivat ovat silloin tällöin vaivanneet. Hyvin nuo alaselkäkivut kuitenkin muistuttavat keskivartalon olennaisesta roolista integroidun ihmisliikkeen risteysalueella. Sen verran ne halvaannuttavat ainakin tällaista matalan kipukynnyksen kaveria, että siinä jää useimmat harrastusvälineet hetkeksi kaappiin.

Kovasti aina varoitettiin kiertoliikkeen vaivoista, ainakin silloin 80-90 –luvulla. Hyvin oppineena tehtiinkin sitten kaikki liikkeet kiertoa varoen ja tuota kaiken pahan lähdettä välttäen. Samalla olimme kuitenkin oppineet kuinka tärkeää vatsalihasten kunto on selän hyvinvoinnille ja se viesti sopikin erinomaisesti sixpack-poikien filosofiaan. No muutaman vuoden rocky-vatsoja, istumaannousuja, rutistuksia, roman chair-liikkeitä ja muutamia muita tiukkoja vatsaharjoitteita tehtyäni ja kiertoliikkeitä kavahdettuani kroppa olikin valmis siihen mihin sitä oli treenattu – sängyssä selällään tönkkönä makaamiseen. Selkä paukkui, aika pahasti.

Näin analyyttisemmin ajateltuna olisi voinut keksiä, että harjoitusohjelmani johtaisi liikekyvyn  vähenemiseen sen parantumisen sijasta, ihan siis jo spesifisyys-periaatteen perusteella. Kiertoliikkeen välttäminen ja keskivartalon lihasepätasapainon harjoittelu onnistui siis hyvin. Logiikka on kuitenkin loppujen lopuksi aika harvinainen herkku, varsinkin kun tavoitteenasettelu on liikekyvyn sijasta siellä peiliosastolla.

Olishan noita hyviä opettajia lisääkin…

Nämä olivat siis ainakin osittain itseaiheutettuja vaivoja, mutta onhan tuohon selkärankareumaan liittynyt muitakin reaktiivisia tulehduksia, joiden kautta on taas päässyt opettelemaan lisää.

Pääviesti on kuitenkin se, että vaivojen ja vammojen kautta on opittu tärkeitä juttuja, ja ne ovat siirtyneet valmennusfilosofiaan teoriassa ja käytännössä. Tuskin mikään pakottaa ottamaan selvää asioista paremmin ja nopeammin kuin oma kipu ja epämukavuus. Tällöin oppii uutta, omaksi ja toivottavasti muidenkin hyödyksi. Iso plussa koitoksien kautta kehittymisessa on nöyryyden ja empatian lisääntyminen. Niitä oppitunteja ei kirjasta omaksuta.

Finnish Strong!

Tommi

4 Funktionaalista Fibaa (+1)

On heti alkuun hyvä mainita, että olen itse astunut näihin “ansoihin” ja tehnyt kaikki mainitsemani virheet ja fibat. Sen takia niistä on mukava nyt kirjoitella. Kuten sanottu, virheissä on sitä potentiaalienergiaa, josta saa sopivasti uutta intoa oppia lisää valmennettavien parhaaksi. Nämä eivät varmaan jääneet viimeisiksi, tässä nyt kuitenkin neljä niistä...

1. Harjoitusvälineiden haaksirikko

Functional Training rantautui Suomeen harjoitusvälineiden muodossa. Tämä bosujen, kuulien, kumien ja muiden ennennäkemättömien vehkeiden aalto ajelehti rantaan ja kikkailu alkoi. Ikävä kyllä, ‘toiminnallisuuden” käyttöohjeet jäivät ulapalle ja “function” taisi hukkua matkalla.

Välineistä ei varmaan ollut koskaan tarkoitus syntyä itsetarkoitusta, mutta ne pitävät niin mukavasti touhua yllä ja ehkäisevät kyllästymistä. Vaikeampaa on kuitenkin aina ollut perustella, miksi joku väline on valittu halutun tavoitteen saavuttamiseksi. Kaikille uudemmille välineille löytyy hyviä käyttötarkoituksia, kun ne otetaan käyttöön työkalupakista oikeaan aikaan, oikealle henkilölle ja oikeasta syystä. Niin, helposti tosiaan kaikki näyttää naulalta, jos pakista ei löydy muuta kuin vasara...

Toiminnallinen harjoittelu taisi tosiaan tuolloin saada aika heikon maineen ainakin traditionalistien silmissä, eikä ihan syyttäkään.

2. Suunnat sekaisin  - päämäärä haussa

Kun tietyt periaatteet ja totuudet ohjaavat taivalta, niin laiva pysyy kurssissa, eikä poukkoile jokaisen tuulenhenkäyksen mukana edestakas. Ilman selkeää tavoitetta ja strategiaa sinne pääsemiseksi olemme tuuliajolla ja liikumme fiilispohjalla etenemättä kohti todellista “toiminnallisuutta”. 

Monesta “toiminnalliseen harjoitteluun” liittyvästä ilmiöstä on helppo huomata, ettei touhua kannatteleva  perusta ja toimintafilosofia ole ihan selvillä. Valitettavasti vapaa ja kaiken kattava määrittely johtaa automaattisesti koko termin inflaatioon ja aliarvostukseen.

Toiminnallisen harjoittelun päämääränä on ensisijaisesti kohdehenkilön tai –ryhmän todellisten liiketehtävien (elämä, urheilu) parantaminen ja kehittäminen. Sivuvaikutuksena on tietysti mahdollista saavuttaa myös muita sekundäärisiä harjoitusvaikutuksia.

Siirtovaikutus autenttiseen liikkeeseen on abstraktimpi ja laadullisempi tavoite, jota on usein vaikeampi mitata ja arvioida. Kenties siksi sen priorisoiminen tärkeimmäksi tavoitteeksi on haastavampaa ja jää toistuvasti taka-alalle. Myös kulttuurimme ulkonäkökeskeisyys vaikuttaa paljon siihen mikä on lopulta harjoitusohjelman keskeinen teema.  Kuten ennenkin on todettu, toiminnallisia ja esteettisiä tavoitteita on tietysti mahdollista yhdistää mutta luulen, että ”toiminnallisen harjoittelun” suurin potentiaali on ensisijaisesti juuri liikekyvyn optimoinnissa.  

3. “Silmät näkevät vain sen, minkä aivot tietävät.”

Oletko huomannut, että kun käyt seminaarissa, jossa puhutaan tietystä harjoittelun teemasta, niin seuraavana päivänä ohjauksessa havainnointi keskittyy ko. teemaan liittyviin asioihin? Jos luen uuden tutkimuksen, jossa puhutaan poikittaisen vatsalihaksen tärkeydestä, niin seuraavalla viikolla kaikilla asiakkailla näkyy selkeitä puutteita sen toiminnassa ja kaikki laitetaan harjoittelemaan sitä. Jos keskitymme koulutuksessa nilkan ja jalkaterän toimintaan, niin sitten näemme nämä asiat tärkeinä seuraavina päivinä.

Itse aiheutin itselleni taannoin piriformis-lihaksen ylikuormitustilan, kun yritin aktivoida pakaralihasta hiukan turhan innokkaasti uskoen sen olevan etsimäni ratkaisu suorituskyvyn kehittämiseen. Onko ihmisliikkeen kehittämiseen sitten olemassa joku suuri salaisuus? No todennäkoisesti ei, mutta ehkäpä se ’salaisuus’ on se ihmisen yksilöllisyys ja sitä kautta myös liikkeen harjoittelun yksilöllisyys. Henkilökohtaisten ominaisuuksien ja ’rajoittavien tekijöiden’ tunnistus ja analysointi on ehkä yksi niistä tämän löytöretken suurista aarteista.

Kehon toiminta on loppujen lopuksi niin monimutkaista ja monipuolista, että on mahdotonta pitää kaikkea mielessä koko ajan. On kuitenkin hyvä pyrkiä olemaan objektiivinen ja nähdä keho mahdollisimman integroituna kokonaisuutena, välillä keskittyen tiettyyn kehon osaan tarpeen mukaan, mutta sitten aina laajentaen näkökenttää ja laittaen palaset takaisin yhteen.

4. Motorinen puutostila-syndrooma

Kun kaikki motoriset osatekijät laitetaan vaakakuppeihin, niin harjoittelumme ja keskittymisemme vaaka kallistuu helposti tiettyjen tuttujen biomotoristen elementtien suuntaan. Teemme helposti fysiikan harjoittelusta yksipuolista myös motoriikan suhteen. Harjoitamme mielellämme selkeitä mitattavia ja määrällisiä osatekijöitä kuten  voimaa tai lineaarista nopeutta, joita voimme testata absoluuttisesti ja objektiivisesti. Helposti kuitenkin unohdamme liikkeen kannalta aivan yhtä tärkeät elementit, kuten koordinaation tai tasapainon.

Harjoittelukulttuurissamme on selkeästi nähtävissä  epätasapaino ja jopa motorinen puutostila. Samoin kuin ruokavalion suhteen, puutteellinen liikevalikoima ja motorinen yksipuolisuus, aiheuttaa helposti kehityksen pysähtymisen ja potentiaalin rajoittumisen.

Toiminnallisuus jo määritelmältään sisältää kaikki liikkeen osatekijät ja niiden annostelu tasapuolisesti ja yksilöiden tarpeiden mukaisesti on olennainen osa liikkeen kehittämistä.

No, ei ihan kaikkia fiboja tullut käsiteltya mutta alkupalaksi nyt kuitenkin. Omista ja muiden virheistä kannattaa oppia.

“Time is the best teacher, but unfortunately it kills all of its students.” Robin Williams.

Syssyä Suomeen!

Tommi Paavola

PS: Yksi lisäfiba on muuten varmaan myös käsitteiden käyttö. ”Toiminnallisuus” terminä vaatii aika hyvän määrittelyn, sillä sana itsessään ei ole täysin selkeä ja selittävä. ”Funktionaalinen” termi taas lainasanana edellyttää aika kattavan ymmärryksen englanninkielisestä termistä ”function”. Saattaa olla pilkunviilausta, mutta toisaalta pinnallinen selitys johtaa helposti pinnalliseen taustafilosofiaan ja siten usein päämäärättömään ja epäselvään harjoittelun toteutukseen.  Itse ainakin kaipaan selkeän systematiikan taustalle, jotta itselleni, asiakkaalle ja urheilijalle on selvää mihin ollaan menossa, miten sinne päästään ja miksi se on paras toimintatapa tälle henkilölle. Tällöin myös rajaan oman kohderyhmäni ja uskallan kertoa rehellisesti valmennettavalle, mikäli en usko oman harjoitusfilosofiani ja toteutustapani sopivan parhaiten juuri hänelle.

Toiminnallinen Harjoittelu -Totta vai Tarua? Osa 1

Toiminnallinen harjoittelu on useille tunteita herättävä ‘termi’. Monille jo teeman mainitseminen aiheuttaa allergisen reaktion. Joillekin kaikki on toiminnallista ja toisille taas mikään ei ole toiminnallista. Ehkä on myös niitä, joille “toiminnallinen” on helppo markkinointitermi, joka on liitetty tiettyyn brandiin tai harjoitusvälineeseen. Jo pelkkä määrittelyn sekavuus on johtanut käytännössä kaikenlaisiin tuotteisiin ja toimintoihin, joiden perusteella väki usein tekee johtopäätöksensä koko ilmiöstä. Aika harvoin kuitenkaan kuulee selkeää selvitystä termin alkuperästä ja perustavasta ajatuksesta. Tästä määrittelyn juurettomuudesta kertoo omaa tarinaansa myös se, että “toiminnallinen harjoittelu” on väännetty Suomessakin “funktionaaliseksi harjoitteluksi”, joka sinänsä selittää sisältöä, ainakin savolaiselle, ehkä vieläkin vähemmän kuin “toiminnallinen harjoittelu”. Toisaalta, jos tarkastelemme vaikkapa englanninkielistä sanaa “function”ja sen sanakirja-määritelmää, niin pääsemme ehkä lähemmäksi totuutta. Lingvistiikan lonkeroiden ja kielenkääntämisen kourissa nimittäin saattaa nyanssi, jos toinenkin, tipahtaa kyydistä.

Kaiken kaikkiaan “toiminnallinen harjoittelu” ei olekaan musta-valkoinen kyllä-ei –määrittelyyn taipuva filosofia. Tämä tietenkin lisää ahdistusta ja kaaosta meille selkeisiin pelisääntöihin ja melko tiukkaan harjoittelun kategorisointiin tottuneille. ‘KYLLÄ ‘ja ‘EI’ ovat paljon turvallisempia ja hallintaa helpottavia ilmaisuja, kuin ‘SE RIIPPUU YKSILÖSTÄ’. Seuraavassa olenkin ihmetellyt toiminnallista harjoittelua sanojen määrittelyn puolesta ja toivottavasti enemmän selventänyt kuin sekoittanut asiaa entisestään.

Aloitetaan nyt sitten erimaaksi…

Function = 1. The physiological activity of an organ or body part
                  2. The natural action or intended purpose of a person or thing in a specific role
                  3. A specific occupation or role, assigned duty or activity
                  4. The action for which a person or thing is particularly fitted or employed

Suomenkielellä Wikipedia antaa “funktio” –sanalle mm. seuraavan määritelmän: toiminto, toiminta; tarkoitus, tehtävä.

Näiden määritelmien perusteella voisimme käyttää toiminnalliselle harjoittelulle esimerkiksi seuraavia vaihtoehtoisia (joskaan ei kovin sulavia) nimityksiä:

”Tarkoituksenmukainen harjoittelu” (Purposeful training): Kehon osan tai yksilön tarkoitus tai toiminta.
”Tehtävänmukainen harjoittelu” (Task-specific training): Kehon osan tehtävä tai yksilön tehtävä.
”Yksilöllinen harjoittelu” (Individidual or role-specific training): Kehon osan tai henkilön spesifi rooli tai tehtävä.

No jos vielä hiukan viilamme pilkkua ja tutkimme tutumpaa sanaa ”harjoittelu”, niin englanninkielisestä sanasta ”training”, saamme seuraavan selityksen:

“Training is the acquisition of knowledge, skills, and competencies as a result of the teaching of vocational or practical skills and knowledge that relate to specific useful competencies. Training has specific goals of improving one's capability, capacity, and performance.”

Elikkäs “harjoittelulla” on tavoitteena saavuttaa tietoa, taitoa, kykyä ja kapasiteettia haluttujen spesifien tehtävien suorittamiseen.

Näiden määritelmien ja niiden avaamisen perusteella “Toiminnallinen Harjoittelu” vaatii ymmärtämystä, analyysiä ja toteutusta perustuen:

1) Kehon ja kehon osien luonnollisiin ja tarkoituksenmukaisiin tehtäviin.

Kehon fyysiset tehtävät liittyvät ensisijaisesti päivittäiseen elämään, toimintaan ja elossa pysymiseen. Nämä ovat suurimmalta osalta universaaleja tehtäviä, kuten liikkuminen (kävely ym), kumartuminen tai kyykistyminen kengannauhoja sitomaan, kurottaminen, tarttuminen, asennon vaihtaminen, syöminen jne. Toissijaiset tehtävät liittyvät usein spesifimmin työhön, harrastuksiin, urheiluun jne. Molemmat tasot ovat olennaisia kehon tehtävien ja niiden harjoittamisen suhteen.

Kehon osilla on myös omat roolinsa ja tehtävänsä, jotka eivät ole meidän päätettävissämme. Esimerkiksi lonkkanivel on moniulotteinen ja liikkuu näin moneen suuntaan ja monessa tasossa. Näin ollen sen tarkoituksenmukainen harjoittelu kykynsä ja kapasiteettinsa lisäämiseksi täytyy tapahtua moniulotteisesti ja tehtävänmukaista liikettä parantaen. Vaikkapa kävelyssä lonkkanivel toimii suunnissa eteen-taakse, sivulta sivulle ja kierrossa. Meidän tulee siis tietää harjoittamamme kehon osan design ja tarkoitus riittävän hyvin, jotta pystymme toteuttamaan sen harjoittelua tarkoituksensa mukaisesti. Anatomiamme moniulotteisuuteen perustuva liikkuminen on yksi syy sille, miksi ‘toiminnallinen harjoittelu’ on usein nähty ikäänkuin vastakulttuurina kuntosalilaitteissa tapahtuvalle harjoittelulle, joissa liikkeen suunta/taso on usein laitteen, ei tehtävän tai anatomian, määräämä.

2. Liikeympäristömme autenttisiin olosuhteisiin

Kenties kaikkein olennaisin taustatotuus toiminnalliselle harjoittelulle liittyy elin- ja liikeympäristömme fysiikan lakeihin. Nämä eivät ole teorioita harjoittelusta, vaan jokaiseen ihmiseen ja jokaiseen liikkeeseen liittyviä totuuksia. Totuus on aika radikaali sana, mutta näistä perusteista meille tuskin tulee hirveästi kinastelua. Totuuksista johdetut sovellukset (harjoitteet ym) ovat sitten niitä asioita, joista voidaan väitellä niinkuin makuasioista.

En ole fyysikko, enkä fysiikan lakien asiantuntija, mutta 100% varmuudella voin silti todeta, että liikkeeseemme vaikuttaa maapallolla jatkuvasti lakeja, kuten painovoima, massa tai liikemomentti. Menemättä tämän aivoja rasittavan alueen syvyyksiin, voidaan todeta, että toiminnallisessa harjoittelussa ja liikkeen kehittämisessä on tärkeä miettiä mistä liike syntyy ja mikä osuus keholla siihen on? Aiheuttaako keho liikkeen vai onko se painovoiman antamaa ilmaista energiaa, jota täytyy vaan hallita ja suunnata oikein? Mikä osuus on lihastyöllä liikkeessä ja miten paljon syntyy liikemomentin jatkeena?

Fysiikan lakien totuudet vaikuttavat perusteellisesti siihen, kuinka lähestymme liikkeen harjoittamista. Toiminnallisessa harjoittelussa pyritään optimaaliseen symbioosiin liikeympäristössä vaikuttavien voimien ja kehon liikkeentuottomekanismien kanssa.

3) Yksilölliseen harjoittelun toteutukseen

Yksilöllisyys vaatii tietoa yksilöstä, yllätys yllätys! Fyysinen harjoittelu olisikin aika helppoa kaavamaista toteutusta, jos kaikki olisimme toistemme klooneja ja eläisimme kehdosta hautaan täsmälleen samalla lailla. Onkin aika mielenkiintoista, että harjoitamme usein asiakkaitamme näin, niinkuin heidän historiansa liikkeen, elämäntapojen ja loukkaantumisten suhteen olisi identtinen. Sitten vielä teemme heille harjoitusohjelman, jota lukien voisi päätella, että heillä kaikilla olisi samat tavoitteet, tehtävät ja toiminnot elämässään. Yksilöllisyys yhtenä harjoittelun kivijalkana pätee hyvin etenkin toiminnalliseen harjoitteluun, jossa “elämä- ja urheiluspesifit” tehtävät ovat etualalla. Ensisijaisesti kehon muokkaukseen tai muuten esteettisiin tavoitteisiin yksilöllisyyden periaate pätee tietysti myös, mutta kenties hiukan toisesta perspektiivistä katsoen. Tehtäväspesifin liikkeen parantaminen toiminnallisessa harjoittelussa tähtää halutun suorituksen tehokkuuden, taloudellisuuden, sujuvuuden ja turvallisuuden lisäämiseen. Kehon muokkauksessa prioriteettina taas on nimensä mukaisesti lihasten ja rasvan määrän tai suhteen hallinta erilaisia fyysisen harjoittelun ja ravintovalmennuksen keinoja käyttäen. Näin ollen ensisijainen harjoittelun tavoite määrittelee miksi, miten ja mitä harjoitetaan. Luonnollisesti on myös mahdollista yhdistää erilaisia tavoitteita ja varmaan useimpia meistä kiinnostavat myös esteettiset tulokset, vaikkapa sitten toiminnallisen harjoittelun positiivisina sivuvaikutuksina.

Yhteenveto:

Toiminnallisen harjoittelun onnistunut toteutus vaatii 1) tukevan perustuksen ja ymmärryksen ihmisliikkeestä niin kehomme kuin ympäristömme osalta. 2) yksilöllisen liikkeen (elämä  ja urheilu) arviointia ja harjoittelun toteutusta henkilökohtaisten tarpeiden, toiveiden ja tavoitteiden ohjaamana.

Yksi sanonta, joka ainakin osittain kuvaa toiminnallista harjoittelua yksilöllisen käytännön toteutuksen osalta on: “Ei ole olemassa 'huonoja' harjoitteita, vain väärin valittuja ja huonosti valmennettuja harjoitteita.”

Toiminnallinen harjoittelu jakaa kenttää. Mielestäni kriittinen lähestyminen aiheeseen on tärkeää ja kehittävää. Tämän vuoksi Toiminnallinen Harjoittelu – Totta vai Tarua? OSA 2 käsittelee niitä “Funktionaalisia Fiboja” tai toiminnallisia ansoja, joita tähän ilmiöön liittyy ja joihin olen itsekin astunut useaan otteeseen.

Tommi Paavola

Neljä harjoittelu- ja valmennustiedon tärkeintä lähdettä

Harjoittelun ja valmennuksen tieto on syntynyt ja syntyy ainakin neljällä eri tavalla. Henkilöstä tai toimintailmapiiristä riippuen näitä tiedon ‘lähteitä’ korostetaan tai arvostetaan eri tavalla. Väitän, että kaikkein parhaiten kypsynyt ja tasapainoisimmin muodostunut valmennus- ja harjoittelutietous on peräisin kaikista näistä lähteistä samanaikaisesti. Tiedon kerääminen eri lähteistä objektiivisesti vaatii itsearviointia omien mieltymysten, uskomusten ja tapojen suhteen. Seuraavassa nämä neljä eri lähdettä, joita pyrin tässä tarkastelemaan kriittisesti:

1.       Tieteellinen tutkimus (evidence-based)

 On turha kyseenalaistaa tieteellisen tutkimuksen olennaista osuutta harjoittelu- ja valmennustietoudessa. Samaan hengenvetoon voi kuitenkin sanoa, että mielestäni vaaka tähän suuntaan on mennyt tietyillä alueilla hiukan yli. Tutkimukset ovat tärkeitä ja olennaisia lähteitä etenkin määrällisen datan keräämisessä ja tulkinnassa, mutta jäykkä evidence-based -koulukunta ei kykene tuottamaan tarpeeksi innovatiivisia valmennusratkaisuja ja -metodeja, jotta pysyttäisiin kehityksen kärjessä nimenomaan luovia keinoja käyttämällä. Suomi on tietysti yksi tutkimuksen ja tieteellisen tiedon huippumaita ja se on todella hienoa. Varovasti varpaille astellen väittäisin kuitenkin, että tuo vahvuus on rajoittunut sen takia, että muut tiedonhankintamenetelmät ovat usein epäarvostettuja tai liian vähän käytettyjä suhteessa tutkimustietoon. Itse tieteellisiä tutkimuksia runsaasti lukevana voin helposti todeta niiden vahvistavan usein muin keinoin hankittua informaatiota. Pelkästään tutkimukseen luottaminen olisi kuitenkin uhka ainakin oman valmennusfilosofiani luovuudelle ja yksilöllisille, tilannekohtaisille ratkaisuille ja valmennusmenetelmille.

2.       Logiikka

Käytämme maalaisjärkeä valmennuksessa enemmän kuin uskommekaan. Syy- ja seuraus -suhteiden tarkastelu ja looginen päättely johtaa monien valmennusmenetelmien valintaan tai hylkäykseen. Logiikkaa ei voida sivuuttaa tärkeänä tiedonmuodostamismenetelmänä. Se toimii usein ensimmäisenä porttina valmennusmenetelmien arvioinnissa. Tuntuuko joku loogiselta vai ei? Usein jopa tieteellisen tutkimuksen auktoriteetti kumotaan ihan puhtaan maalaisjärjen perusteella, vaikka tässäkin mennään varmaan silloin tällöin pieleen. Mielestäni logiikan tulisi vahvistaa tieteellista tutkimusta ja toisinpäin, ja jos näin ei ole niin kannattaa pysähtyä miettimään hetkeksi ja arvioida uudelleen.

3.       Kokemus

Kokemuksen tuoma tieto on niin vahvasti omaan elämään sidottua, että se voi olla joko erittäin toimivaa ja käytännöllistä tai hyvin vaarallista. On vaikeaa olla puolueeton arvioidessaan omia kokemuksia, joihin väistämättä liittyy tunnelataus, positiivinen tai negatiivinen. Omat kokemukset ovat tärkeä tapa saada tietoa ja usein tehokkain tapa saavuttaa uusi taso valmennuksessa, mikäli niiden kautta saavutettu informaatio on arvioitu objektiivisella tavalla. Vanha esimerkki on valmentaja, joka on samalla entinen urheilija ja harjoituttaa urheilijoitaan aivan samalla tavalla kun hän itse joskus aktiiviaikoinaan harjoitteli. Tämä ei sinänsä ole väärin, mutta mikäli nuo vanhat valmennuskeinot ovat tavalla tai toisella hedelmättömiä, niin uusiutuminen valmentajana on vaikeaa subjektiivisten kokemusten ollessa voimakkaina tiedon hankinnan sisäänheittäjinä.

Oma kokemus kasvaa vain ja ainoastaan ajan kanssa ja monet valmennusprosessit kypsyvät omien kokemusten kautta toimiviksi työkaluiksi. Virheet matkan varrella ovat varmaan niitä dynaamisimpia opettajia. Virheet ovat välttämättömiä oppimisen kannalta ja niissä on potentiaalienergiaa, joka aiheuttaa muutoksia valmennustietoudessa ja toteutuksessa, parhaimmillaan tietysti positiivisia sellaisia. Eli experience-based on aivan yhtä olennaista kuin evidence-based.

4.       Perimätieto

Valitettavasti suuri osa valmennustietoutta saadaan näinä päivinä lähes pelkästään internetin välityksellä. Ketkä siellä verkossa tuuppaavat sitä uutta tietoa ulos? Pääasiassa nuoret valmentajat ja pojanklopit, kuten allekirjoittanutkin viela itse on. Miten saamme ajan ja paineen puristuksessa muodostunutta patinoitunutta harjoitteluviisautta, kun alalla todella pitkään toimineet eivät toimita blogeja ja kikkaile facebookissa? Mm. Heikki Kantolan Valmennuksen Jalanjäljillä –kirja on erinomainen esimerkki perimätiedon keräämisestä yksiin kansiin. Tiesitkö muuten, että jo Paavo Nurmi teki aktivoivia ja dynaamisia alkuverryttelyitä, joita oli oppinut  jostain matkansa varrelta.

Suomalainen valmennuksen perimätieto ei mielestäni ole siirtynyt kovin hyvin sukupolvelta toiselle. Arvostetaanko tuota kokemuksen syvää ja monta kertaa nöyrää ja hiljaista ääntä, joka kertoo , että näillä työvälineillä me saavutimme tulosta ja menestystä 40 vuotta sitten. Kuunteleeko kukaan?  Tai toisaalta, löytyykö niitä perimätiedon jakajiakaan, vaan pidetäänkö valmennussalaisuudet tarkasti omina kunnes aika jättää, ettei vaan kukaan muu saisi hyviä tuloksia? Kyllä me valmentajat varmaan loppujen lopuksi saisimme  kerättyä koko lailla optimaalisen valmennustietouden käyttöömme, jos olisi muutama sata vuotta aikaa tiedon keräämiseen ja soveltamiseen. Ainakin siihen asti, kun keskimääräinen elinikä on alle 200 vuotta, voisimme ottaa opiksi hiukan paremmin niiltä, jotka ovat palloa tallanneet meitä pidempään.

KAIKKI näistä tiedonhankintamenetelmistä yhdessä johtavat mielestäni tasapainoiseen, ajankohtaiseen ja käytännölliseen harjoittelu- ja valmennustietouteen, jonka tuloksena saadaan poimia toiminta- ja suorituskyvyn hedelmiä niin tavallisen elämän kuin urheilunkin areenoilla.

Finish Strong!

Tommi

“Information is not knowledge.” Albert Einstein.

Elämysharjoittelua ja extreme-kokemuksia

Elämyksellisyys on vissiin tätä päivää harjoittelussa. Tai ehkä se on aina ollut, mutta eri muodoissa. Tänään halutaan extreme-harjoituksia, joista tulee hirmu fiilis joka kerta. Nyt on vallalla erilaiset special force-esteradat sun muut mutajuoksut, ainakin meillä Amerikassa. Joka tuutista tulee joku extreme haaste silmien eteen. Kaikki haluaa treenata kovaa, kylpea maitohapossa ja kokeilla rajoja. Haetaan elämyksellisyyttä ja varmaan myös sitä porukkahenkeä mikä kovassa paikassa syntyy. Eipä silti, onhan noita itsekin harrastettu ja hienoja muistojakin on jäänyt – voi sitten ukkona kertoa lapsen lapsille.

Pari kysymystä tällaisen pilkunviilajan näkökulmasta voi kuitenkin syntyä…

Ennen sitä kai jotenkin uskottiin tai ajateltiin, että ‘kovaa harjoitteleminen’ pitää ansaita. Ei lähdetty repimään ennen kuin oli ‘pohjat’ kunnossa. Rakennettiin ensin tukeva perustus ja sitten vasta tiiltä toisen päälle.  Mutta tarvitaanko niitä ‘pohjia’  yhtään mihinkään? Vai poltetaako vaan kumia Kiviset & Soraset –tyyliin ilman pohjaa?

Joku viisas on sanonut että: “Ensin tee hyvin, ja sitten voit tehdä paljon.” Eli kai siinä taitoon ja tekniikkaan viitataan perustana määrälliselle tekemiselle. Vai tehdäänkö vaan sellaisia liikkeitä hirveä määrä, joihin tekniikkaa tarvitaan minimaalisesti? Tai mitäs sitten jos tehdäänkin tekniikkaliikkeitä huonosti ja kunto ja fiilikset vaan nousee? Onko laadulla väliäkään?

Motivaatio ja flow-fiilis on kyllä varsin olennainen tekijä harjoittelussa, mutta toisaalta elämyksellisyys jättää helposti pois kaikki ‘tylsät’ treenit, kuten palauttavat toimenpiteet. Toisaalta tehdään usein vain sitä, missä ollaan jo aika vahvoja ja unohdetaan ‘heikkouksien’ parantaminen ja rajoittavien tekijöiden harjoittelu. ‘Kärsivallisyys’ tai ‘suunnitelmallisuus’ eivät taida kuulua elämyksellisen treenaamisen suosikkiterminologiaan.

Valmistaako elämysharjoittelu kehoa ja mieltä elämän oikeisiin haasteisiin? Riippuu kai kunkin elämästä. Vaikka on minusta ihan mukavakin tietty välillä treenata niin kuin “navy seals team 6”, vaikka tosiasiassa “team diaper change” olisikin realistisempi ja “toiminnallisempi” kuvaus omista haasteistani. No köysissä kiivetessä ja piikkiaidan ali ryömiessä saa ainakin hetken elää tuota ‘vaarallista elämää’. Ja eihän erikoistilanteisiin tarkoitetusta huippukunnosta tietysti haittaakaan ole.

Rehellisesti sanoen sopiva kilpailullisuus ja leikkimielisyys, etenkin tämän päivän fitness-kulttuurissa, on ihan virkistävä ja tervetullut juttu. Vaikka eihän elämässä tietty olekaan mitään sen vakavampaa kuin fyysinen harjoittelu; sen puolesta ollaan aina valmiita uhraamaan vaikka varat ja terveys…

Elämyksellistä harjoittelua vievät tunteet ja fiilis-hormonit ja toisessa ääripäässä on varmaan se kliininen, robottimainen ja ‘tunteeton’ harjoitteluympäristö. Molemmissa on kyllä puolensa ja riskinsä myös. Löytyisköhän siitä väliltä mitään sopivaa yhdistelmää?

Pilikettä silimäkulumaan!

Tommi

Luomu-urheilijoiden kasvatuksesta

Ei urheilijoita minun mielestäni niin vaan ‘rakenneta’. Monessa mainoksessa kyllä luvataan, että meillä rakennellaan täydellisiä urheilijoita. Building the perfect athlete –ajattelu ei ole itsellenikään täysin vieras, myönnettäköön. Ja on totta, että valmentajalta voi saada sellaisia menestyksen eväitä, joita ilman tietty taso olisi jäänyt saavuttamatta. Kuitenkin, valmentajana olen silti enemmän Vern Gambetan sanojen mukaan farmari kuin rakentaja.

Jos otan rakentajan hatun päähäni fysiikkavalmennuksessa niin saatan kuvitella itsestäni helposti hiukan liikaa. Miten niin? No yleensä rakentaja tilaa piirustukset arkkitehdiltä, tilaa tai valmistaa rakennuksen osat, laittaa pytingin pystyyn ja antaa avaimet käteen. Urheilijan olleessa kysymyksessä minulla ei ole mitään tekemistä urheilijan perusrakenteen luomisessa tai varsinkaan suunnittelussa. En voi ostaa tai vaihtaa osia uusiksi enkä vaikuttaa kovinkaan paljoa perustukseen, ellei yhteistyö urheilijan kanssa ala todella varhain. No mikä toimenkuva tai ammatti sopisi paremmin kuvaamaan fysiikkavalmentajan  työtä?

Minusta puutarhuri tai maanviljelijä kuvaa paremmin todellisuutta. Voin luoda optimaalisen kasvuympäristön, antaa ravintoa, suojella ympäristön huonoilta vaikutuksilta, leikata huonoja oksia pois, ohjata kohti aurinkoa ja kuokkia maaperää sopivaksi. Mutta en voi valita DNA:ta tai kasvin osia, en voi väkisin vääntää tai pakottaa enkä rakentaa sellaiseksi, mitä kasvin perimä ei salli. Voin luoda sellaisen kasvuympäristön, jossa kasvin luontaiset vahvuudet kehittyvät ja rajoitukset taas minimoidaan yksilöllisesti. Puutarhurin tai maanviljelijän työ on kärsivällistä puurtamista, jossa ymmärrys ja tuntemus, sekä maaperästä, kasvuympäristöstä, että kasvin ominaisuuksista on äarimmäisen herkkää ja tärkeää. Elävän organismin käsittely on monella tavalla toisenlaista kuin mekaaninen työ, jossa osat on vaihdettavissa ja prosessin nopeus on olennaisempaa kuin pitkäkestoinen kehitystyö.

Uusi slogani: Growing Organic Cage-free Happy Athletes since 2006!

Tommi

Kontrolli-addikti valmentaja

Nuorempana tuli arvosteltua muita valmentajia tai treenareita ja heidän tekemisiään paljon helpommin. Minulla oli henkilökohtainen filosofia siitä miten asiat tehdään oikein ja siitä poikkeaminen ei ollut realistinen vaihtoehto. Omasta toimintatavastani poikkeavat eivät siis mitenkään voineet olla oikeassa, ainakaan yhtä oikeassa kuin itse olin.  Oikeassa oleminen onkin aika helppoa, kun ei ole vielä  paljon kokemusta. Ei ole ehtinyt kohtaamaan omien systeemiensä rajoittuneisuutta . On turvallista pitäytyä mustavalkoisessa itse-luodussa maailmassa, jossa muutokset eivät järkytä tasapainoa.

Minulle  siirtyminen yksilövalmennuksesta ryhmävalmennukseen oli suuri haaste, sillä soppaan tuli uusi ainesosa, ‘kompromissi’. Kontrollia oli yht’äkkiä vähemmän ja muuttuvia ja liikkuvia osia paljon enemmän. Olin aina ihmetellyt yliopistojen voimavalmentajien tapaa tehdä asioita ja nyt minulle selvisi syykin: “big picture”, tai "perspektiivi". Oli tärkeää priorisoida touhu ja ajankäyttö, niin että saadaan mahdollisimman hyvät tulokset niillä resursseilla mitä on käytössä. Kompromissi ei silti koskaan ollut osa suosikkisanavarastoani.

Tuloksena tästä aivojen nyrjähtämisestä oli valmennusfilosofian ulottaminen edemmäksi siitä intiimistä valmennustilanteesta urheilijan kanssa. Oli luotava tarkoituksenmukainen “kulttuuri”, joka ohjaisi toimintaa, kun itse en kyennytkään olemaan se koko sopan kokki. Ja siinähän se koko tilanteen henkilökohtainen haaste sitten paljastuikin; oma tarve kontrolloida kaikkea tapahtuvaa ja pelko sen kontrollin menettämisestä. Olin kontrolli-addikti.

Nyt oli siis mentävä pidemmälle kuin tietyn harjoitteen opettaminen tai harjoituksen vetäminen. Olikin välitettävä urheilijalle ja joukkueelle kaiken tekemisen perustana oleva kulttuuri, jotta he toimisivat ja harjoittelisivat saman filosofian mukaisesti, vaikka en olisikaan vieressä seisomassa.

Kulttuurin luominen on elintärkeä osa menestyvää toimintaa, sellaista valmennusta joka tuottaa hyviä tuloksia jatkuvasti, ei ainoastaan vahingossa silloin tällöin, vaan systemaattisesti. Kun löydät valmennusympäristön, josta ponnistaa jatkuvasti uusia lupaavia urheilijoita, niin katso syvemmälle, tutki taustaa ja siellä luotua kulttuuria.

Uudet ja erilaiset valmennushaasteet ovat toppuutelleet tehokkaasti halua arvostella muita. Vastaukset, jotka ennen tippuivat kuin piippuhyllyltä, ovat nyt analyyttisempiä ja vähemmän mustavalkoisia. Onneksi valmennuksessa on niitä yksinkertaisikin vastauksia mutta aika usein sitä kyllä/ei:n sijasta sanoo: “No se vähän riippuu…”.

Tommi

“What you see and hear depends a good deal on where you are standing; it also depends on what kind of a person you are” C.S. Lewis.​

Mitä musta tarttuu urheilijaan?

Valmentajalla on suuri vastuu valmennettavasta. On selvää, että vastuu käsittää itse harjoitustilanteen ja sen vaikutukset urheilulajiin. Mutta ymmärrämmeköhän todellisen vaikutuksen ja vastuun syvyyden?

Olen toiminut personal trainerina aika monta vuotta. Syntyneet asiakassuhteet ovat pääosin olleet monien vuosien pituisia. Otin personal trainer-asiakkuuden esimerkiksi, sillä olen havainnut miten suuri vaikutus 2-3 ohjaustunnilla viikossa voi olla. Miten suuri onkaan henkilökohtaisen valmentajan vaikutus kun viikottainen kontaktiaika moninkertaistetaan, kuten monen kilpaurheilijan harjoittelussa tapahtuu?

Nyt en edes puhu siitä mitä tapahtuu fysiikassa. On itsestäänselvää, että valmentajan vaikutus suoritukseen, liikkeeseen ja kroppaan yleensä on suuri. Mutta otammeko asemamme tarpeeksi vakavasti elämän roolimallina, rohkaisijana, mentorina, suunnannäyttäjänä tai vaikka kuuntelijana?

Personal trainerilla tai valmentajalla on ainutlaatuinen ikkuna yksilön maailmaan ja elämään. Tuosta avoimesta ikkunasta kulkee ulos ja sisään kaikenlaista tavaraa, tahdoimme tai emme. Millaisia ihmisiä valmennettavistamme kasvaa ja mikä vaikutus meillä siihen on?

Yksi suosikkisanonnoistani englanniksi on “things are not taught, they are caught”. Suomennettuna vapaasti tämä tarkoittaa, että asioita ei usein opeteta vaan ne tarttuvat meihin automaattisesti niin hyvässä kuin pahassakin. Valmentajan esimerkki asioissa on siis usein voimakkaampi vaikutin, kuin se mitä me sanomme ääneen.

Haluanko urheilijani käyttävän minua roolimallinaan? Tiukka kysymys, mutta totuus on, että tavalla tai toisella olen heille roolimalli, halusin tai en. Mitä jos urheilijani tai personal trainer –asiakkaani seuraisi minua kaikkialle elämääni ja ottaisi mallia? Tämä on ehkä hiukan extriimiä, mutta mielestäni pointti tulee selville. Itse ainakin joudun tarkastelemaan koko elämääni, kun toimin nuorten valmennuksen ja ohjauksen parissa. Varsinkaan nuorten kanssa on turha yrittää olla muuta kuin on, ne haistaa kaiken epäaitouden kilometrin päästä.

“Things are not taught they are caught.”

Tommi