Tämä kirjoitus on puhtaasti omaa harjoittelua asian suomenkielisen ilmaisun parantamiseksi… eli suattaapi tulla muutamia kiroitus- ja/tai asiavihreitä. Kirjoittelun muoto on lisäksi enemmän spontaania pohdintaa ja aika kaukana mistään tutkimusartikkelista…
Keskustelua käydään paljon juoksutekniikan merkityksestä ja sen osana etenkin kanta vs. päkiäaskelluksen eroista ja tietenkin siitä, kumpi niistä on se ‘oikea’ tai ‘parempi’ tapa juosta. Heti alkuun voin todeta, että varsinaista vastausta tähän kysymykseen ei tässä kirjoituksessa anneta. Jos musta-valkoinen vastaus tai ratkaisu olisi kaikkien juoksulajien ja yksilöiden kohdalta mahdollinen, niin sehän olisi tietenkin hurjan kätevää ja sellainen varmaan kannattaisi kaikkien ottaa käyttöön.
Tässä kirjoituksessa pohditaan askelkontaktia juoksussa biomekaanisesta näkökulmasta ja etenkin nilkan ja jalkaterän osalta.
Kun jalka juostessa osuu maahan, on sen otettava vastaan huomattavia voimia. Peruslenkkeilijäkin voi painovoiman, massan, liikemomentin ja vastavoimien tuloksena olettaa ainakin 2-3 –kertaisen kehonpainon kuormituksen kehon rakenteissa askelkontaktin tuloksena . Miten tuo kohtuullisen suuri voima vaimennetaan ja kuinka sitä kenties muunnetaan liike-energiaksi optimaalisimmalla tavalla?
Kävelijän vähemmän kuormittavan kantakontaktin biomekaniikka muistuttaa periaatteiltaan kanta-askeltavaa juoksijaa. Eroja syntyy vähintäänkin kontaktivoimien suuruudessa ja liikkeiden nopeudessa. Kantapään osuessa ensimmäisenä maahan liikkeen vaimennus alkaa kantaluun eversiolla, joka on frontaalitason liike ja on osa pronaationa tunnettua jalan iskunvaimennusliikettä. Kantaluun tehdessä kallistumisliikkeen se aloittaa askelkontaktissa tapahtuvan liikkeen vaimennuksen tai liikkeen varauksen, jossa nilkan lihaksisto eksentrisesti kontrolloi kantaluun eversiota frontaalitasossa. Samalla vaimennusliike tapahtuu sagitaalitasossa dorsifleksio-plantaarifleksion kautta ja transversaalitasossa kantaluun ja etenkin telaluun aloittaman kierteisen liikkeen kautta. Jalan etuosan osuessa maahan ja midtarsaalinivelen vapautumisen kautta kolmen tason vaimennus- ja varausprosessi leviää koko jalkaan.
Hienojen sanojen ja termien kautta karkaa joskus kokonaisuus käsistä. Tarkoituksena on selittää ja myös maalaisjärjellä ymmärtää askelkontaktin vaimennuksen tärkeys ja miten voimme parhaimmalla tavalla vaimentaa iskun ja samalla varata voimaa lihaksistoon elastisiin elementteihin.
Kanta-askeleen ongelmaksi muodostuu kovemmassa vauhdissa se, että jalan etuosan rakenteet ja lihaksisto eivät ole askelkontaktissa välittömästi vaimentamassa iskua, eivätkä varaamassa ilmaista energiaa ponnistusvaiheeseen. Voisi olettaa, että jalan takaosan vaimennukseen luottava jalka olisi vähemmän taloudellinen ja turvallinen askelkontaktissa kuin jalan yhtenäisempi ja samanaikaisempi tiimityö, jossa suurempi määrä lihaksistoa kontrolloi liikettä ja jalan rakenteet pystyvät varaamaan ja tuottamaan liikettä nopeammalla syklilla. Loppujen lopuksi olennaista juoksussa on koskettaa alustaa ajallisesti mahdollimman lyhyesti ja elastisen energian kannalta mahdollisimman taloudellisesti ja tehokkaasti.
Jos hypoteesina olisi, että suurin piirtein koko jalkapohjan yht’aikainen asklekontakti olisi optimaalisin, niin miksei sitten jokainen juoksija automaattisesti ja alitajuisesti juokse tällä tavalla? Tiedämme, että pikajuoksijaa tuskin tarvitse ohjeistaa päkiäaskellukseen, sillä hän valitsee parhaan mahdollisen elastisen energian varaus ja liikkeen tuotto –järjestelmän tuohon nopeaan suoritukseen?
Kun taas seuraamme kestävyysjuoksijaa, niin hän harvoin juoksee päkiöillä koko matkaa. Toisaalta tarkastellessamme parhaita maratoonareita havaitsemme heidän usein askeltavan melko tasapainoisesti koko jalkapohjalla, ainakin jos yleistetään suhteessa selkeään kanta- tai päkiävoittoiseen askellukseen.
Voimme jo tehtäväsuuntautuneisuuden perusteella todeta, että eri etäisyyksille, eri nopeuksille ja eri alustoille voidaan käyttää erilaisia askelkontaktin variaatioita. Myös yksilölliset erot vaikuttavat suuresti askelkontaktin ‘valintaan’ ja etenkin rajoitukset liikkuvuudessa, voimassa, lihaskestävyydessä tai vaikkapa rintarangan kiertokyvyssä.
Kaikelle juoksun taloudellisuuteen ja tehokkuuteen liittyville teknisille juoksuohjeille on kuitenkin aina edellytyksenä se, että jalka varaa ja tuottaa voimia kaikissa kolmessa tasoissa. Tästä on tuloksena se, että myös lantion lihakset pystyvät varautumaan ja tuottamaan voimaa kaikissa kolmessa tasossa. Siita taas seuraa, että keskivartalon ja rintarangan liike ja voimantuotto auttaa ja tukee juoksun suoritusta. Tekniset juoksuohjeet ovat usein aivan oikeita mutta ne saattavat olla myös vääriä ohjeita, jos kehon toiminta ei ole valmis niiden suorittamiseen. Päkiäaskelluksen markkinointi henkilölle, jonka jalka ei varaa, syystä tai toisesta, varaa liikettä kaikissa tasoissa, on melko varma vammaresepti. Toisaalta kanta-askellus ilman kantaluun eversiota lähettää useamman sadan kilon viestin kehon rakenteita ketjussa ylöspäin kaularankaan asti vaimentamattomana.
Paras tapa juosta riippuu aina yksilöstä, suoritettavasta tehtävästä, liikkeen nopeudesta ja siitä millaiset voimat kehoon vaikuttavat askelkontaktin tuloksena.
Jatkamme harjoituksia…
Tommi