Reilun kymmenen vuoden ajan olen vieraillut suhteellisen säännöllisesti tuttavani Michael:in luona hoitopaikoissa ja sairaaloissa. Hän kärsii harvinaisesta sairaudesta nimeltä Friedrich’s Ataxia, joka aiheuttaa kaikkien kehon toimintojen (liike, puhe, kuulo, näkö, syöminen ym) progressiivisen rappeutumisen johtaen kuolemaan yleensä ennen kuin 40 ikävuotta tulee täyteen. Oireet alkoivat jo nuorena poikana mutta nyt hän on 42 vuotta. Miken sisko menehtyi samaan perinnöllisen taudin oireisiin aika tarkalleen vuosi sitten.
Jätän tarkemmat kuvaukset hänen elämänsä vaikeuksista selostamatta, sillä jo yllä olevista lauseista selviää, ettei hänen elämänsä ole täyttänyt hänen omia odotuksiaan tai yleisiä keskiarvo-oletuksia, tavoitteista tai unelmista puhumattakaan.
Tässä vaiheessa tarinaa useimmille meistä iskee jo tietty masennus, epätoivo tai tarve sulkea korvat kokonaan. Miksiköhän näin?
Itse lähden vierailemaan hänen luonaan, koska koen sen velvollisuudekseni ja olen siihen sitoutunut, mutta myönnän, ettei se ole helppoa. Luulen, että se on vaikeaa, koska jokaisella kerralla joudun kohtaamaan Mike:n ja oman elämäni erot ja koen ne lähes kestämättöminä. Kärsimystä on vaikea kohdata. Se herättää liian monia miksi-kysymyksiä, joihin ei tunnu löytyvän hyviä vastauksia.
Paradoksi Miken elämässä on, että hengellisesti hän on ollut enemmän elossa, kuin suuri osa tuntemistani fyysisesti terveistä ihmisistä. Hänen uskonsa ei ole hänen kehonsa kaltaisesti rappeutunut tai kuollut, mitä varmaan voisi pitää ihmeenä aikakautena, jolloin monet virheellisesti uskovat elämän menestyksen (vauraus, terveys ym.) olevan suoraan verrannollinen uskon ja hengellisyyden syvyydelle. Huolimatta kärsimyksistään ja ehkä ainakin osaksi niiden takia, Mike on jaksanut uskoa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan sekä hänen sanansa ja lupaustensa todenmukaisuuteen.
Mike ei ole ainoa kärsivä ihminen maailmassa. Itse asiassa ihmiskunnan kärsimyksien statistiikkaa ylläpitävälle en ennusta kovin tervettä mieltä; niin paljon sanoinkuvaamatonta kärsimystä on olemassa. Kärsimystä pystyy katsomaan silmiin ehkä vain sitä omalta kohdaltaan kohdannut. Myötätuntoa ei ole helppo osoittaa ilman omakohtaista kokemusta. Jokainen meistä on kuitenkin kärsinyt tavalla tai toisella, vaikka todennäköisesti eri tavalla kuin ystäväni Mike. Uskon, että jokaisella meistä on kuitenkin tehtävä ja rooli kärsimyksen vähentämisessä. Tuossa tehtävässä tai tarkoituksessa olemme automaattisesti vajaita, heikkoja ja riippuvaisia, mikä tekeekin näistä ominaisuuksista itse asiassa vahvuuksia kärsimystä kohdatessamme. Siis kuinka niin? Koska vajaina tai ‘epätäysinä’ meidät voidaan täyttää Jumalan rakkaudella ja lahjoilla, ainoilla työkaluilla, jotka ovat oikeasti tehokkaita kärsimyksen keskellä.
Jeesuksesta itsestään sanotaan Jesajan luvussa 53: 3. Näillä sanoilla mina ehkä Michaelia kuvaisin myös.
“Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet.”
Mutta Michaelin suosikkisanat Raamatusta löytyvät kuitenkin Ilmestyskirjan jakeista (21:4-5) seuraavasti:
"…ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt. Ja valtaistuimella istuva sanoi: "Katso, uudeksi minä teen kaikki."
Finish Strong!
Tommi