Sairaus, jossa henkilö ei tunne kipua on nimeltään CIPA (Congentinal Insensitivity to Pain with Anhidrosis). Henkilö, joka kärsii CIPAsta, ei siis aisti kipua lainkaan tai ei ainakaan samalla tavoin kuin joku, jolla sairautta ei ole. Hän voi satuttaa itsensä vakavastikin huomaamatta sitä lainkaan. Kuumaan lieteen nojaaminen tai naulaan astuminen ei siis tunnu missään. Kivun normaali funktio vaarasta tai loukkaantumisesta varoittamisessa ei ole toiminnassa. Fyysinen kipu onkin kriittinen hälytys- ja suojelumekanismi ja sen puuttuminen johtaa automaattisesti ongelmiin. Voisi jopa sanoa, että tässä mielessä kipu on lahja.
Kipun kaltaisia elämää ylläpitaviä toimintoja on myös muita, joskaan kaikki eivät ole ihan yhtä fyysisiä, ainakaan samassa merkityksessa. Esimerkiksi ‘syyllisyyden’ tunnetta voisi verrata fyysiseen kipuun, koska sekin normaalisti toimiessaan hälyttää, kehottaa itsetutkintaan ja korjaaviin toimiin. Toki on mahdollista, että syyllisyyden tunteen kynnystä (vrt. kipukynnys) voidaan nostaa tai ehkä jopa kytkeä pois päältä, mutta luulen perusasetuksilla varustetun henkilön omaavan kyvyn tuntea syyllisyyttä, samoin kuin kipua. Fyysistä kipua voidaan vähentää vaikkapa kipulääkkeillä, kun taas syyllisyyden tunteeseen saattaa toimia joku toinen, vaikkapa sosiaalinen tai psykologinen keino, kuten syyllisyyden siirtäminen jollekin muulle tai hyväksynnän hakeminen omille toimilleen.
Omien kipujen ja kehon toiminnan opiskelun kautta olen oppinut etsimään fyysisen kivun lähdettä ja välttänyt sen naamioimista lääkkeillä tai ainoastaan oireisiin kohdistetulla hoidolla. Sen sijaan oman syyllisyyteni kanssa en ole löytänyt muuta lääkitystä, kuin anteeksiantamuksen. Joskus anteeksi voi saada ihmiseltä, jota on satuttanut, mutta usein syyllisyyteni ei ole kenenkään muun kuin Luojani anteeksiannettavissa, koska olen elänyt ja toiminut Hänen tahtonsa ulkopuolella. Tämä, by the way, on mitä myös ‘synniksi’ kutsutaan.
Me ihmiset haluamme poistaa Jumalan, Hänen käskynsä, vaikutuksensa ja viitteensä kaikesta mahdollisesta yhteiskunnassamme Kymmentä käskyä, ristejä ja suvivirsiä myöten? Miksi?
Siksikö, että meillä on olemassa valtion ja kirkon ero? Tai ehkä siksi, kun moni kansalaisista ei enää kuulu kirkkoon? Vai kenties siksi, että tiede ja usko eivät mukamas sovi lainkaan yhteen?
Nämä ovat varmaan kaikki niitä argumentteja, joilla sitä perustellaan, mutta luulen todellisen syyn olevan syvemmällä. Ehkä me ihmiset, synnistä tai Jumalasta kuullessamme, oli yhteys mikä tahansa, koemme sisimmässämme sen epämukavan syyllisyyden tunteen, joka kolkuttaa ja jää kaihertamaan. Kenties haluamme vain päästä eroon syyllisyyden tunteesta pyrkimällä poistamaan sen lähteestä muistuttavat asiat. Tiedämme, että oireiden peittäminen lääkityksellä ei poista kivun perimmäistä lähdettä. Myöskään syyllisyys ei katoa sielustamme poistamalla Jumalan yhteystiedot kontakteistamme.
Kenties syyllisyyden tunteella on samoja funktioita kuin fyysisellä kivulla. Ehkä se on merkki kivun tavoin siitä, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Ehkä syyllisyyden tunnekin voi olla terve merkki ja viedä valoa kohti.