Itsenäisyyspäivänä pohdiskelen usein omia arvoja ja asenteitani Isänmaatani kohtaan. Teini-ikäisenä isänmaallisuus oli itsestäänselvä termi ja siihen liittyviä juhlapäiviä vietettiin perinteitä kunnioittaen. Isänmaallisuuteen kuului automaattisesti tiettyjä tapoja ja asenteita, joskin niihin vaikuttivat voimakkaasti omat intressit ja kiinnostuksen kohteet. Itsenäisyyspäivä oli aina yksi näiden tapojen ja asenteiden kulminaatiohetkistä.

Kun 20 vuotta sitten muutin asumaan toiseen maahan (Yhdysvallat), alkoi mielenkiintoinen prosessi, joka on edelleen käynnissä. Ensin suomalaisesta identiteetistä, omista juurista ja tavoista, tuli pidettyä lujasti kiinni ja irtipäästäminen ei tullut kysymykseenkään. Vähitellen ympäristön vaikutuksesta ja vuosien kuluessa ote ei enää jaksanut pitää. Kotimaan kultaiset ajat haurastuivat väkisinkin uusien realiteettien ja paineiden alla. Mutta ajan myötä muistot ja perinteet tulivat uudelleen pinnalle ja ovat vähitelleen nousseet takaisin juhlapäivinä ja osittain arjen askareissakin.

Kaksoiskansalaisuuteen liittyy itselläni sekä siunaus että kirous. Koko prosessiin liittyy monia maantieteellisiä ja byrokraattisia yksityiskohtia sekä paljon mentaalipuolen uudelleenjärjestelyä, mutta eniten se on, ehkä yllättäen, vaikuttanut hengellisesti. Kun oman identiteetin perustaa aletaan todella tutkia ja testata paineen alla, alkaa sen heikkous paljastua melko nopeasti. Halkeamat perustassa ovat aika kipeitä tunnistaa ja altistavat välittömästi erilaisille eksistentiaalisille kysymyksille. Juurettomuus, ryhmään kuulumattomuus, tulevaisuudettomuus, turvattomuus ja tarkoituksettomuus ovat suuria sanoja, jotka loppuvat -muus -päätteeseen selittäen jonkun asian puuttumista yhtälöstä.

“Home is where the heart is.” (Koti on siellä missä sydän on) on inhimillisesti katsoen erinomainen sanonta ja selitys, joka pitää paikkansa. Kuitenkaan sydän ei itsekseen jaksa kannatella kaikkea elämää. Oli koti fyysisesti missä tahansa, samat eksistentiaaliset kysymykset nousevat silti pintaan, etenkin kun identiteettiä vähän ravistellaan. Maalliset vastaukset eivät pysty vastaamaan hengellisiin kysymyksiin.

Jumalan valtakuntaan kuuluminen ei vaadi passia. Ei tarvitse kansalaisuuskoettakaan niinkuin Yhdysvalloissa. Syntymäpaikka ei myöskään määrittele ‘kansalaisuutta’. Vanhempien uskonto tai kulttuurin perinteet eivät Jumalan valtakuntaan oikeuta nekään.

Mutta jokainen meistä on kutsuttu Jumalan valtakunnan kansalaiseksi ja sinne johtaa yksi tie – Jeesus Kristus.

“Our citizenship is in heaven. And we eagerly await a Savior from there, the Lord Jesus Christ.” Fil 3:20