Loppuverryttely on valmistava harjoitus!

Periaate: Kuormitus-Palautuminen, Hermostojohtoisuus, Järjestelmien integraatio
Sovellus: ‘Staattinen’ venyttely (asema- ja ketjutaso) lantion alueen lihaksistolle

Urheilijan harjoittelurutiini on rasitustilan ja palautumisvaiheen vuorottelua. Ominaisuuksien kehittyminen edellyttää sopivaa ärsykettä ja siitä palautumista, toistuvalla syklillä. Parhaiten oman henkilökohtaisen potentiaalinsa saavuttavat ne urheilijat, jotka harjoittelevat sekä palautuvat optimaalisella rytmillä. Ne urheilijat, jotka mitoittavat harjoitusärsykkeensä oikein, kehittyvät. Ne jotka palautuvat nopeimmin, saavat enemmän mahdollisuuksia harjoitella ja kehittyä. Voisimmekin ehkä kysyä, ainakin retorisesti, ovatko parhaat urheilijat kovimpia harjoittelijoita vai nopeimpia palautujia?

On loogista olettaa, että mitä nopeammin harjoituksen jälkeen elimistössä alkaa palautumisprosessi, sitä nopeammin urheilijan ‘tankki’ täyttyy uudelleen ja valmius uuden ärsykkeen vastaanottoon syntyy. Näin ollen urheilijoita ja valmentajia kiinnostavat menetelmät, joilla palautuminen saadaan käyntiin mahdollisimman pikaisesti rasituksen jälkeen. Elimistössämme monet palautumisen prosessit saadaan systeemisellä tasolla käyntiin vasta, kun parasympaattisen hermoston tila sen mahdollistaa. Mikäli sympaattisen hermoston aktivaatiotila jää päälle, ei palautuminen käynnisty ja tapahdu optimaalisella aikataululla.

Käytännön valmennuksessa tarvitaan siis työkaluja, joilla homeostaasi autonomisessa hermostossa saavutetaan ja palautumisprosessi pääsee jylläämään kaikilla tasoilla. Etenkin päivän viimeisessä harjoituksessa olisi suotavaa vaihtaa lepovaihde päälle mahdollisimman sutjakasti, jotta uni olisi niin määrän kuin laadun osalta kohdillaan. Vaikkapa tavallista korkeampi leposyke tai elimistön sisäinen lämpötila voi häiritä nukahtamista ja palautumista edistävien unen vaiheiden toteutumista.

Loppuverryttely on harjoituksen päätös mutta samalla palautumisprosessin lähtöpiste. Voisikin sanoa, että loppuverryttely on valmistava harjoitus tai toimenpide palautumista varten. Se toimii progressiivisesti harjoituksessa aktivoituneiden elimistön järjestelmien alasajossa lepoa varten. Jotta loppuverryttely toimisi palautumista edistävänä toimenpiteenä, sen tulisi auttaa ainakin seuraavissa tavoitteissa:

1.       Sykkeen hidastuminen

2.       Hengityksen hidastaminen ja syventäminen

3.       Kehon sisäisen lämpötilan laskeminen

4.       Aineenvaihdunnallinen puhdistus

5.       Jännitteiden ja kireystilojen poistaminen kehosta

6. Liikemallien ja -ketjujen ‘arkiasetukset’ (vrt. laji)

7.       Mielen rauhoittaminen ja lepovaihteelle vaihto

Näiden tavoitteiden lisäksi loppuverryttelyssä olisi hyvä huomioida urheilijan päivässä välittömästi seuraava rutiini ja toiminta mukaanlukien muuttujat kuten asento, liikemallit tai intensiteetti. Voimme esimerkiksi hahmottaa tätä seuraavien esimerkkikysymysten muodossa:

-Onko urheilija menossa nukkumaan eli makuuasentoon pian harjoituksen jälkeen?
-Istuuko urheilija (auto ym.) välittömästi harjoituksen jälkeen?
-Ajaako urheilija pyörällä kotiin harjoituksista?

Näihin kysymyksiin vastaaminen auttaa suunnittelmaan loppuverryttelyn, joka toimii ‘siltana’ tai ‘siirtymisenä’ päivärutiinista toiseen ja antaa loppuverryttelylle spesifimmän roolin kokonaisuudessa. Loppuverryttelyn voisikin ehkv paremmin ymmärtää lepoon tai palautumiseen valmistavina toimina.

“Post-exercise stretching appears to have a little effect on reducing muscle soreness 1-7 days after exercise. Static stretching increases PSNS activity, which may, therefore, improve relaxation. Static stretching appears to be an effective means for improving flexibility by causing changes to both the mechanical properties of the muscle-tendon unit and decreasing neural excitability. Static stretching initially reduces blood flow, capillary region oxygenation, and the velocity of red blood cells to the muscle, but this is significantly increased after the stretch.”

— Owen Walker, Science for Sport (research review) https://www.scienceforsport.com/post-exercise-stretching/

Ootko enemmän symppis vai parasymppis? (Kuormitus-Palautuminen)

Periaate: Hermostojohtoisuus (autonominen hermosto), Kuormitus-Palautuminen, Yksilöllisyys
Sovellus: Luontokävely/vaeltelu parasympaattisen hermoston aktivoinnissa

Stressi on normaali osa elämää ja harjoittelua. Stressi eli ‘kuormitus’ on itse asiassa hyvin välttämätön osa fyysisten ominaisuuksien kehittymistä. Stressiä on tietenkin monenlaista ja se kasaantuu kaikki samaan läjään oli se sitten positiivista ja tavoiteltua tai negatiivista ja ei-toivottua. Valmentajia ja etenkin fysiikkavalmentajia onkin kutsuttu stressin tai kuormituksen säätelijöiksi (load manager). Joskus kuormitusta pyritään hallitusti lisäämään ja toisinaan vähentämään – kaiken keskiössä on tietenkin kuormituksen ja palautumisen kriittinen suhde.

Stressi aktivoi sympaattisen hermoston, joka on osa autonomista, eli tahdosta riippumatonta, hermostoa. Sympaattisen hermoston toimintaan liittyvät ‘fight or flight’ -vasteet, jotka aiheuttavat kokonaisvaltaisia reaktioita kehossa jonkunlaisen ‘stressin’ tuloksena. Autonomisen hermoston toinen puoli, parasympaattinen hermosto, taas aktivoituu päinvastoin ‘rest and digest’ -toimissa, eli levossa, ravinnon imeytymisessä ja muuhun palautumiseen liittyvässä. Harjoittelussa autonomisen hermoston toiminta siis mahdollistaa ärsykkeiden antaman riittävän kuormituksen (stimulaatio), mutta myös ärsykkeen muuttumisen harjoitusvaikutukseksi (adaptaatio). Näin stressin ja siitä palautumisen syklissä löytyy tasapaino, homeostaasi, ainakin teoriassa. Ärsyke itsessään ja irrallisena kokonaisuudesta on harjoittelun ‘helpoin’ osa ja ei sinänsä vaadi muuta kuin ‘enemmän ja/tai kovempaa’ -asenteen. Satunnaisesti tällainen harjoitus voi toimiakin mutta toistettuna ja pitkällä aikavälillä harjoittelussa on löydettävä optimaalinen homeostaasi kuormituksen ja palautumisen välillä. Niinpä todellinen testi harjoittelun onnistumiselle on siitä palautuminen suunnitellusti. Joku fiksu onkin todennut;

“The workout is only as good as the athlete’s ability to recover from it.”

Harjoittelumme, kulttuurimme ja elintapammekin aktivoivat sympaattista hermostoa jatkuvasti - tässä emme tarvitse lisää stimulaatiota. Vaaka onkin kallistunut usein liikaa sympaattisen hermoston suuntaan ja parasympaattinen puoli ei pääse käynnistämään palauttavia järjestelmiä. Koska autonominen hermosto on tahdosta riippumaton, emme pysty ‘pakottamaan’ parasympaattista toimintaa kehossamme. Niinpä meidän tulee kommunikoida hermostolle sen omalla kielellä ja luoda olosuhteet, jotka eivät synnytä stressiä, vaan stimuloivat palautumista. Luonnollisesti meillä on siihen keinoja, jotka ovat luonteeltaan passiivisia (ainakin näennäisesti), kuten uni ja sopiva ravinto. Mutta käytössämme on lisäksi aktiivisempia menetelmiä, jotka voivat myös herättää ‘parasymppiksen’ avuksemme. Tiedossa on, että esimerkiksi syvään hengittäminen, matalatehoinen liikunta ja hieronta voivat luoda tasapainoisemman suhteen ‘symppiksen’ ja ‘parasymppiksen’ välille. Myös paljain jaloin kävely, avantouinti, leikkiminen ja luontokokemukset toimivat usein rentouttavina ja palauttavina aktiviteetteina. Me emme tosin kaikki rentoudu ja varaa akkujamme samalla tavalla, joten yksilöllisyys nousee jälleen tärkeäksi periaatteeksi.

Parasympaattisen hermoston Vagus-hermo kiertää ympäri kehoa ja vaikuttaa kokonaisvaltaisesti kehon toimintaan. ‘Vagus’ tarkoittaa latinaksi ‘vaeltajaa’, mikä sopii mainiosti käytännön sovellukseemme. Luontopolulla kävely tai vaeltelu maastossa on yksi erinomainen tapa ‘parasymppiksen’ aktivoinnissa ja oikeilla muuttujilla varustettuna siinä toteutuukin moni jo edellä mainittu aktiivinen apukeino:

1.       Syvään hengitys matalatehoisen aerobisen liikunnan kautta

2.       Luontokokemus

3.       Kinesteettinen aktivointi (hieronta) jalkapohjien kautta

Lisäksi itse olen havainnut positiivisen palautumisvaikutuksen seuraavista syistä:

4.       Moniulotteinen, tavoitteellinen ja meditatiivinen (kävely) liikkuminen

5.       Aikaa itselle/yksinoloa

6.       Fyysinen, henkinen ja hengellinen 'kalibrointi'

7.       Jalkaterän ja nilkan moniulotteinen liike

8.       Aerobinen (iskuton) ja aineenvaihdunnallinen ärsyke

“In 1921, a German Nobel Prize-winning physiologist named Otto Loewi (1873-1961) identified the very first neurotransmitter, which he coined “vagusstoff” (German for “vagus substance”). For his groundbreaking experiments on the vagus nerve, Loewi developed a simple but elegant technique of isolating a frog heart in a way that allowed him to directly stimulate the vagus nerve to “squirt out” some inhibitory vagusstoff. This action resulted in slowing down the frog’s heart rate. Conversely, stimulating the accelerator nerve caused heart rate to speed up by releasing norepinephrine (adrenaline) as part of the excitatory sympathetic nervous system. ”

— From Christopher Bergland's article in Psychology Today Feb 2, 2013.