(The) Maailman paras harjoite

Periaate: Progressio, Variointi, Yksilöllisyys
Sovellus: Askelkyykky eteen - liikekehittely

Mikä on kaikkein paras harjoite?

Toivottavasti mieleen nousee tarkentavia lisäkysymyksiä ennen kuin vastaamme nopealla vedolla suoraan lonkalta. Yksinkertainen kysymys, johon on loppujen lopuksi mahdoton vastata, vai onko? Voimme tietysti myös väistää spesifin kysymyksen ja vastata ovelasti vaikkapa seuraavalla tavalla:

-          ‘Sellainen harjoite, joka sopii yksilöllisiin tavoitteisiin’ (yksilöllisyys)

-          ‘Harjoite, joka tehdään oikeassa tarkoituksessa, oikeaan aikaan.’ (spesifisyys)

-          ‘Se, mikä kehittää lopputavoitetta kaikkein tehokkaimmalla tavalla.’ (siirtovaikutus)

-          ‘Harjoite, jota urheilija haluaa tehdä.’ (motivoivuus)

-          ‘Sellainen harjoite, joka on helppo toteuttaa missä ja milloin vaan.’ (yksinkertaisuus)

-          ‘Harjoite, jota voidaan systemaattisesti helpottaa tai vaikeuttaa.’ (progressiivisuus)

-          ‘Se, mistä urheilija palautuu sopivassa ajassa seuraavaa harjoitusta varten.’ (palautuminen, jatkuvuus)

Periaatteiden kautta voimme näin lähestyä ‘parasta harjoitetta’, mutta kysymys kaipaa silti jotain kättä pidempää käytännön vastauksen muodossa. Vaikka ‘maailman parasta harjoitetta’ tuskin ainakaan filosofisella tasolla löydetään, on mahdollista antaa kysymykseen liittyvä esimerkki periaatteisiin perustuen ja ainakin lievästi omalla mielipiteellä maustettuna. Niinpä, maailman paras harjoite on…

Askellus/askelkyykky 😊

Kuvaus: Askellus on liike, jossa yksi jalka ottaa askeleen haluttuun suuntaan ja palaa takaisin lähtöpisteeseen. (variaatiot, kuten jatkuva askellus, voivat poiketa perusmääritelmästä.)

Huomattavaa on, että askellus ei välttämättä tarkoita perinteistä askelkyykkyä, jossa polvet koukistuvat tuoden kehon massan lähemmäksi alustaa (kyykky). Askellus voi olla etäisyydeltään, liikeradaltaan, suunnaltaan ja asennoltaan vaihteleva tavoitteen mukaisesti.

Perusteluni maailman parhaan harjoitteen valinnalle ovat seuraavat:

-          Askellus on ‘osa’ ihmisliikkeen tyypillisintä ja käytetyintä kokonaisliikemallia (kävely/juoksu)

-          Se integroi motoriset osatekijät (liikkuvuus, liikehallinta, koordinaatio/tasapaino, voima, nopeus)

-          Askelluksen yksilöinti-, variointi- ja kehittelymahdollisuudet ovat rajattomat

-          Sitä voidaan toteuttaa helposti ja yksinkertaisesti mutta samalla tehokkaasti ja tuloksellisesti

Mikä sitten on askelluksen/askelkyykyn tekniikka? Millainen on oikea ja toisaalta väärä suoritus? Jos askelkyykylle on olemassa vain yksi oikea toteutustapa, niin minun on kyllä aika siirtyä johonkin muuhun toimeen – vaikkapa keinutuoliin takan äärelle menneitä muistelemaan. Mutta kysymys askelluksen tai askelkyykyn tavoitteellisesta ja turvallisesta toteutuksesta ei ole ollenkaan huono tai epärelevantti. Olen toki välillä lähtenyt urheilijan kanssa liikkeelle askelluksen sovelluksesta, joka ei ollut hänelle optimaalinen. Yleensä vastaava tilanne syntyy silloin, kun urheilijan henkilökohtaisia ominaisuuksia, kykyjä ja rajoitteita, vielä kartoitetaan. On mahdollista aloittaa liian haastavalla tai kuormittavalla askelluksen/askelkyykyn sovelluksella ja liian helppo on usein parempi lähtökohta kuin liian vaikea. Koska variaatiomahdollisuuksia on lukemattomia, on toki hyvä olla se ‘perus-variaatio’, jossa mahdolliset negatiiviset vaikutukset on minimoitu. Tästä varmaan on saanut alkunsa se ns. kuntosali-askelkyykky, jonka ‘virheistä ja vääryyksistä’ usein ainakin aloittelijaa varoitellaan. Vaikka olenkin monimuotoisten ja -ulotteisten sovellusten kannattaja, niin aloitan itse yhtä lailla tutuista ja tavallisista harjoitteiden muodoista. On kuitenkin hyvä pohtia kannattaako sovelluksia rajata mielessään tai toteutuksessa oikeiksi ja vääriksi, sillä tehtävämme on henkilön liikekapasiteetin ja suorituskyvyn kasvattaminen, ei sen rajoittaminen tiettyihin normeihin tai sääntöihin. Ammattitaitoamme on nimenomaan se, miten, milloin ja missä järjestyksessä eri kehittelyitä ja sovelluksia valmennettavallemme ohjelmoimme.

“Form follows function.”

— Architect Louis Sullivan, 1896

Ootko enemmän symppis vai parasymppis? (Kuormitus-Palautuminen)

Periaate: Hermostojohtoisuus (autonominen hermosto), Kuormitus-Palautuminen, Yksilöllisyys
Sovellus: Luontokävely/vaeltelu parasympaattisen hermoston aktivoinnissa

Stressi on normaali osa elämää ja harjoittelua. Stressi eli ‘kuormitus’ on itse asiassa hyvin välttämätön osa fyysisten ominaisuuksien kehittymistä. Stressiä on tietenkin monenlaista ja se kasaantuu kaikki samaan läjään oli se sitten positiivista ja tavoiteltua tai negatiivista ja ei-toivottua. Valmentajia ja etenkin fysiikkavalmentajia onkin kutsuttu stressin tai kuormituksen säätelijöiksi (load manager). Joskus kuormitusta pyritään hallitusti lisäämään ja toisinaan vähentämään – kaiken keskiössä on tietenkin kuormituksen ja palautumisen kriittinen suhde.

Stressi aktivoi sympaattisen hermoston, joka on osa autonomista, eli tahdosta riippumatonta, hermostoa. Sympaattisen hermoston toimintaan liittyvät ‘fight or flight’ -vasteet, jotka aiheuttavat kokonaisvaltaisia reaktioita kehossa jonkunlaisen ‘stressin’ tuloksena. Autonomisen hermoston toinen puoli, parasympaattinen hermosto, taas aktivoituu päinvastoin ‘rest and digest’ -toimissa, eli levossa, ravinnon imeytymisessä ja muuhun palautumiseen liittyvässä. Harjoittelussa autonomisen hermoston toiminta siis mahdollistaa ärsykkeiden antaman riittävän kuormituksen (stimulaatio), mutta myös ärsykkeen muuttumisen harjoitusvaikutukseksi (adaptaatio). Näin stressin ja siitä palautumisen syklissä löytyy tasapaino, homeostaasi, ainakin teoriassa. Ärsyke itsessään ja irrallisena kokonaisuudesta on harjoittelun ‘helpoin’ osa ja ei sinänsä vaadi muuta kuin ‘enemmän ja/tai kovempaa’ -asenteen. Satunnaisesti tällainen harjoitus voi toimiakin mutta toistettuna ja pitkällä aikavälillä harjoittelussa on löydettävä optimaalinen homeostaasi kuormituksen ja palautumisen välillä. Niinpä todellinen testi harjoittelun onnistumiselle on siitä palautuminen suunnitellusti. Joku fiksu onkin todennut;

“The workout is only as good as the athlete’s ability to recover from it.”

Harjoittelumme, kulttuurimme ja elintapammekin aktivoivat sympaattista hermostoa jatkuvasti - tässä emme tarvitse lisää stimulaatiota. Vaaka onkin kallistunut usein liikaa sympaattisen hermoston suuntaan ja parasympaattinen puoli ei pääse käynnistämään palauttavia järjestelmiä. Koska autonominen hermosto on tahdosta riippumaton, emme pysty ‘pakottamaan’ parasympaattista toimintaa kehossamme. Niinpä meidän tulee kommunikoida hermostolle sen omalla kielellä ja luoda olosuhteet, jotka eivät synnytä stressiä, vaan stimuloivat palautumista. Luonnollisesti meillä on siihen keinoja, jotka ovat luonteeltaan passiivisia (ainakin näennäisesti), kuten uni ja sopiva ravinto. Mutta käytössämme on lisäksi aktiivisempia menetelmiä, jotka voivat myös herättää ‘parasymppiksen’ avuksemme. Tiedossa on, että esimerkiksi syvään hengittäminen, matalatehoinen liikunta ja hieronta voivat luoda tasapainoisemman suhteen ‘symppiksen’ ja ‘parasymppiksen’ välille. Myös paljain jaloin kävely, avantouinti, leikkiminen ja luontokokemukset toimivat usein rentouttavina ja palauttavina aktiviteetteina. Me emme tosin kaikki rentoudu ja varaa akkujamme samalla tavalla, joten yksilöllisyys nousee jälleen tärkeäksi periaatteeksi.

Parasympaattisen hermoston Vagus-hermo kiertää ympäri kehoa ja vaikuttaa kokonaisvaltaisesti kehon toimintaan. ‘Vagus’ tarkoittaa latinaksi ‘vaeltajaa’, mikä sopii mainiosti käytännön sovellukseemme. Luontopolulla kävely tai vaeltelu maastossa on yksi erinomainen tapa ‘parasymppiksen’ aktivoinnissa ja oikeilla muuttujilla varustettuna siinä toteutuukin moni jo edellä mainittu aktiivinen apukeino:

1.       Syvään hengitys matalatehoisen aerobisen liikunnan kautta

2.       Luontokokemus

3.       Kinesteettinen aktivointi (hieronta) jalkapohjien kautta

Lisäksi itse olen havainnut positiivisen palautumisvaikutuksen seuraavista syistä:

4.       Moniulotteinen, tavoitteellinen ja meditatiivinen (kävely) liikkuminen

5.       Aikaa itselle/yksinoloa

6.       Fyysinen, henkinen ja hengellinen 'kalibrointi'

7.       Jalkaterän ja nilkan moniulotteinen liike

8.       Aerobinen (iskuton) ja aineenvaihdunnallinen ärsyke

“In 1921, a German Nobel Prize-winning physiologist named Otto Loewi (1873-1961) identified the very first neurotransmitter, which he coined “vagusstoff” (German for “vagus substance”). For his groundbreaking experiments on the vagus nerve, Loewi developed a simple but elegant technique of isolating a frog heart in a way that allowed him to directly stimulate the vagus nerve to “squirt out” some inhibitory vagusstoff. This action resulted in slowing down the frog’s heart rate. Conversely, stimulating the accelerator nerve caused heart rate to speed up by releasing norepinephrine (adrenaline) as part of the excitatory sympathetic nervous system. ”

— From Christopher Bergland's article in Psychology Today Feb 2, 2013.

Urheilijan yksilöllinen ‘merkkihuolto’ (mm. hartia, lapa ja ote vedestä)

Periaate: Yksilöllisyys, 3D, Liikkuvuus-Liikehallinta -yhteistyö,
Sovellus: Uimarin yksilöllinen ‘merkkihuolto’ (hartia-lapa) ja ote vedestä

En ole koskaan valmentanut kahta samanlaista urheilijaa. Etkä ole kyllä varmaan sinäkään. Erot yksilöiden välillä ovat joskus isoja ja joskus pienempiä, mutta aina niitä kuitenkin löytyy. Toisinaan erot ja henkilökohtaiset ‘poikkeamat keskiarvosta’ selviävät nopeasti jo ensinäkemältä ja usein ne tulevat pintaan vasta vähitellen. Yksilölliset ominaisuudet liittyvät kaikkiin mahdollisiin fyysisiin, psyykkisiin, sosiaalisiin ym. tekijöihin, jotka tekevät meistä synnynnäisesti sekä kokemuksellisesti ainutlaatuisia ja ‘erilaisia’. Keski- tai normiarvoihin perustuva harjoittelu ja valmennus voi kyllä auttaa meitä eteenpäin kohti tavoitteitamme, mutta ilman yksilöllistä lähestymistä se on vielä hyvin kaukana optimaalisesta. Parhaimmillaan valmennus ja harjoittelu johtaa henkilökohtaisen potentiaalin mahdollisimman täyteen ja oikea-aikaiseen ilmaisuun. Kysymyksen muodossa saman voisi ehkä sanoa seuraavasti: Miten hyvä urheilija voi siis lajissaan voi olla, niillä avuilla ja lahjoilla, joita hänelle on suotu, sekä niiden kokemuksien myötä, joita hänellä on elämässään ollut?

Aikuisurheilijan valmentamisessa aika usein havaitaan, että tietyt harjoitustavat ja niiden muuttujat eivät kyseiselle yksilölle sovi. Taustalla voi olla loukkaantumisia tai vaikkapa havaintoja siitä, että ‘hinta’ tälläisen harjoittelun toteutukselle on liian korkea suhteessa sen tuloksiin. Vähitellen valmentajalle muodostuu urheilijan ‘profiili’, joka kertoo havainnoista ja valmentajan filosofiasta kyseisen yksilön harjoittelun suhteen. Profiilin ylläpitäminen on ‘elävä’ prosessi ja sen osatekijät muuttuvat eri syiden tuloksena, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Loukkaantuminen voi vaikuttaa urheilijan profiiliin rajoittavasti koko uran ajan mutta on myös mahdollista ja tietenkin toivottavaa, että se katoaa profiilista suorituskykyä rajoittavana tekijänä. Erilaiset rajoitukset ovat kuitenkin realistinen osa urheilijan harjoittelua sekä valmennuksen suunnittelua ja toteutusta.

Valmentajan työkaluna ‘Miksi – Miten - Mitä’ eli PST-polku, Periaatteet – Strategiat -Tekniikat (Gary Gray, PT), on systemaattinen tapa suunnitella, soveltaa ja luoda valmennusta, kun käytännön toimiin ja tekniikoihin tarvitaan muutosta syystä tai toisesta. Kun ‘tekniikka’ eli harjoite ei sovi urheilijalle, voidaan PST-polulla peruuttaa takaisin strategia-tasolle tai vaikka periaatteisiin asti, ja kehittää uusi tapa harjoittaa ja kehittää haluttua ominaisuutta. Emme siis ole riippuvaisia yhdestä harjoitteesta, vaan voimme saavuttaa saman tai lähes saman harjoitusvaikutuksen toisella työkalulla ja kenties kokonaan uudella strategialla.

Oletko valmentanut urheilijaa, jolla on ongelmia kivun tai toimintahäiriön muodossa silloin kun käsivarsi ojennetaan suorituksessa pään yläpuolelle? Itse olen kohdannut tällaisia urheilijoita ainakin heittolajien ja uinnin piirissä, sekä tietysti myös monella Matti Meikäläisellä urheiluareenojen ulkopuolella. Meikäläisestä puheenollen, itsekin olen taannoin kamppailut olkapään kiputilojen kanssa ja varmaan kamppailisin edelleenkin ilman säännöllistä ja yksilöllistä ‘merkkihuoltoa’. Monet perinteiset hartia-alueen voimaharjoitteet toimivat tehtävässään hyvin, kun ylävartalon ja -raajojen asemat ovat liikkuvuuden ja liikehallinnan osalta sopivasti tasapainossa. Ongelma syntyy silloin, kun näin EI ole. Valitettavasti rajoitukset niska-hartia-lapa-rintaranka -alueella ovat hyvin yleisiä ja liikkeiden rytmi, ajoitus ja liikerata eivät ole kohdallaan. Tämän(kään) ihmisliikkeen ihmeen yksityiskohtaiseen ja täydelliseen ymmärtämiseen ei oma prosessorini riitä, mutta voimme silti liikkeen periaatteita seuraamalla luoda toimivia strategioita ja yksilöllisiä tekniikoita lajin oheisharjoitteluun sekä ennalta ehkäiseviin prehab-toimiin.

Otan esimerkiksi oman valmennettavani, uimarin nimelta Debbie. Yhtenä spesifinä tavoitteena oheisharjoittelussamme on vapaauinnin ‘ote-vaiheen’ (catch phase) parantaminen – melko tyypillinen päämäärä fysiikkaharjoittelussa uimarille. Haasteeksi harjoittelussa muodostuvat Debbien loukkaantumisista ja operaatioista jääneet rajoitukset vasemman yläraajan toiminnassa pään yläpuolella, eli juuri tuossa kriittisessä vapaauinnin vedon aloitusvaiheessa. Alue vaatii jatkuvaa huoltoa, jotta vaivat pystytään minimoimaan ja jotta hyvä päivittäinen harjoittelu olisi ylipäätään (kirjaimellisesti, haha) mahdollista.

Bonusvideona vielä saman alueen valmistavaksi harjoitteeksi suunnittelemani keppiliikesarja.

“Mobility + Stability = Most Ability”

— Gary Gray

Oheisharjoittelua oppijan ehdoilla ja ‘ongelmia’ ratkaisten

Periaate: Variointi, Liikemuuttujat, Liiketehtävä, Spesifisyys (Non-lineaarinen pedagogiikka)
Sovellus: 3D askellus (liikemalli) ja liikeympäristön variointi halutun tavoitteen mukaisesti

Fysiikkaharjoittelun lopputavoitteena on laji- ja kilpailusuorituksen parantaminen. Päämäärään voidaan päästä useampaakin reittiä pitkin, toiset niistä suorempia ja toiset taas kulkevat kautta rantain. Joskus rakennetaan kapasiteettia kovemman harjoittelun mahdollistamiseksi ja joskus lähestytään itse lajiliikettä suoraan, täsmällisesti ja akuutti kehittyminen tavoitteena. Monesti fysiikan rakentaminen keskittyy taustalla vaikuttavien ominaisuuksien kehittämiseen ja toisaalta silloin tällöin mennään liike ja taito edellä antaen ominaisuuksien kehittyä niiden ehdoilla. Lähestymistapa riippuu monista asioista, kuten urheilijan iästä, kehitysvaiheesta, kokemuksesta ja harjoittelukaudesta. Lapsella suuri osa ‘oheisharjoittelusta’ on yleistä urheilullisuutta, kasvua ja kehitysta tukevaa sekä tulevaisuuden kapasiteettia rakentavaa, kun taas kypsemmän urheilijan fysiikkaharjoitus sisältää usein jo enemmän lajisuoritukselta näyttävää ja tuntuvaa liikkumista. Näin siis ainakin omassa valmennusfilosofiassani. Nuorilla 14-18 vuotiailla, joita nyt valmennan, yhdistyvät molemmat niin teoriassa kuin käytännön toteutuksessakin.

Non-lineaarisen pedagogiikan periaatteeilla voimme lähestyä fysiikkaharjoittelua spesifien liikesuoritusten näkökulmasta ja muunnella liikeympäristöä eri tavoin, jotta liikemalli mukautuu joustavasti, kestävästi ja monipuolisesti lajisuorituksen liiketilanteisiin. Hyvä puoli liike edellä etenemisessä on se, että biomekaanisen siirtovaikutuksen aste on huomattavan korkea. Rajoituksena on toisaalta joskus liikkeessä käytettävän vastuksen määrä, ja siten varsinainen voimaharjoittelu vaatii yleensä erillisen lokeronsa harjoitusohjelmassa. ‘Liiketaitoharjoittelu’ kuitenkin voi, ja tulisikin, olla osa fysiikkavalmennusta teho-päädyn harjoitteiden ohella.

Miten non-lineaarisen pedagogiikan periaatteita ja strategioita voidaan sitten yhdistää fysiikkavalmennukseen ja liikkeen harjoitteluun? Taitotohtori Sami Kalajan blogista voit käydä tutustumassa tarkemmin teoriaan, mutta tässä alla on lyhyesti muutamia avainasioita teemasta. Olennaisia periaatteita ovat siis:

1.       Tehtävän suorittaminen ja tulos on tärkeämpi kuin ‘tekniikka’ eli liikeongelman ratkaisu yksilölle sopivalla tavalla

2.       Keskittymisen ja havainnoinnin kohde on kehon ulkopuolella ja liittyy tehtävän suoritukseen

3.       Tekijä säätelee suoritustaan hetkessä saamansa informaation perusteella

4.       Muuttujien tai rajoitteiden manipulointi strategisesti halutun harjoitusvaikutuksen mukaisesti

5.       Liikkeen sisäinen variointi. Liikemalli pysyy samankaltaisena mutta suoritustapa muuttuu.

Käytännössä voimme vaikkapa valita halutun liikesuorituksen toiminnan perustaksi. Otetaan esimerkiksi askellus ja käytetään siitä nyt moniulotteista versiota. Askellus eri suuntiin on liikemalli, joka toistuu useassa lajissa ja jota voidaan pitää yhtenä liikkumisen kulmakivistä. Askelluksen liikemallia voidaan lähteä kehittämään soveltaen non-lineaarisen pedagogiikan periaatteita tekemällä saman liikemallin erilaisten liikeympäristöön sidonnaisten variaatioiden kautta. Liikemallin mukautumiskyky erilaisissa ympäristöissä ja tehtävissä kasvaa sekä jokainen variaatio vahvistaa jotain liikemallin elementeistä. 

Esimerkkejä liiketaitoharjoitteista, jossa kehitetään samaa liikemallia eri variaatioilla/’liikeongelmilla’:

1.       Askellus 3D aidan yli

2.       Askellus 3D boksilta alas ja takaisin

3.       Askellus 3D esteen ali

4.       Askellus 3D askelpituutta varioimalla

5.       Askellus 3D puomilla

“The goal is simple: require that players face a myriad of problems to increase their understanding of their body and movement capabilities in a variety of temporal and spatial demands.
”

— Shawn Myszka

Harjoittelu = Tutkimus ja Harjoite = Testaus

Periaate: Periaate-Strategia-Tekniikka (PST), Mitattavuus, Yksilöllisyys
Sovellus: Käytännön kenttätestejä

Tieteellinen tutkimus tukee meitä testaamalla teorioita ja keräämällä ja tulkitsemalla informaatiota tietystä aiheesta. Voimme löytää tutkimuksen avulla sellaisia yhtäläisyyksiä ja yhtenäisyyksiä, joita voimme kutsua ‘periaatteiksi’ mikä sanakirjan mukaan tarkoittaa ‘ toiminnan, menettely- tai ajattelutavan perusajatusta, johtavaa ajatusta, ohjenuoraa, perussääntöä’. Periaatteita loogisesti soveltamalla meidän on mahdollista johtaa niistä strategioita (‘suunnitelmia, joilla pyritään saavuttamaan tavoiteltu päämäärä’). Strategia sisältää yksittäisiä toimia tai tekniikoita, joilla suunnitelma toteutetaan. Ajattelun polku on tässa siis järjestyksessä Periaate -Strategia -Tekniikka.

Valmentajina meidän tulisi aktiivisesti metsästää toimivia periaatteita, joita voimme soveltaa omassa ympäristössämme ja omille urheilijoillemme. Periaatteiden sijasta eksymme kuitenkin usein etsimään tekniikoita, sellaisia ‘valmiita ratkaisuja’, joita sitten kopioimme käyttöömme tutkimusraportin sivuilta suoraan ja luottavaisin mielin. Tämä olisikin tietysti toimiessaan paljon helpompaa kuin yksilöllinen soveltaminen periaatevetoisen ajatusprosessin kautta.

Valmentaminen onkin mielenkiintoista taiteilua yleisten periaatteiden ja yksilöllisten eroavaisuuksien risteyksissä, missä käytännön ‘tieteellinen tutkimus’ tapahtuu. Voimmekin käyttää monenlaisia menetelmiä yksityiskohtaisen ja merkityksellisen tiedon hankinnassa valmennusympäristöömme ja urheilijoihimme liittyen. Jokainen urheilija on yksilöllisen tutkimuksemme ja opiskelumme kohde. Keräämme tarkoituksenmukaista informaatiota, nojaamme vahvasti periaatteisiin ja sovellamme niitä parhaamme mukaan jokaisessa hetkessä. Valmentaja ei voi vain lukea toisten tutkimuksia – valmentajan on itse oltava tieteilijä ja tutkija.

Yksilön valmennuksessa tai harjoittelussa eivät satunnaisen kohderyhmän keskiarvot riitä, vaan tarvitsemme tarkkaa dataa urheilijastamme, päivästä päivään. Tutkimuksemme menetelmät täytyvät olla yksinkertaisia, luotettavia, helposti toistettavia ja tietenkin merkityksellisiä suhteessa tavoitteisiin. Jokainen harjoite voi olla testi tai tutkimus. Onko tarpeen kehittää erillisiä tai irrallisia tutkimuksen menetelmiä, vai voivatko itse harjoittelu ja harjoitteet toimia mittauksen välineinä? Pystymmekö nopeasti tulkitsemaan ja soveltamaan tietoa harjoittelutilanteessa?

Mittaaminen luo välittömästi merkitystä. Se mitä mitataan, koetaan tärkeäksi ja ohjaa toimintaamme. Harjoittelemme siis sitä mitä mittaamme. Mittauksen kohteet on siten valittava harkiten, sillä ne suuntaavat keskittymistämme, energiaamme, motivaatiotamme ja resurssejamme voimakkaasti. Kaikki mitä pystytään mittaamaan, ei välttämätta ole olennaista. Toisaalta moni harjoittelun osatekijä saattaa olla äärimmäisen kriittinen suoritukselle, vaikka sitä ei pystyttäisi mittaamaan absoluuttisesti ollenkaan. Meidän ei siis ehkä kannata arvottaa tiettyä ominaisuutta tai tekijää toista tärkeämmäksi vain siksi, että sitä on helpompi mitata ja/tai, että siitä löytyy enemmän tutkimusnäyttöön perustuvaa tietoa.  

‘Exercise is the test and the test is the exercise’, sanovat David Tiberio ja Gary Gray. Valmentajina voimme testata urheilijoita tutuillakin liikkeillä ja harjoitteilla ja luoda uusia toimivia mittausmenetelmiä myös kenttäolosuhteisiin. Voimme kerätä informaatiota, tulkita ja soveltaa sitä samassa harjoituksessa. Tällaisten mittaustyökalujen pitää siis olla luonnollisesti yksinkertaisia mutta myös mahdollisimman luotettavia. Joitain esimerkkejä ovat:

-Ylikuormitustestit mielialakyselyllä (POMS, TDS ym)

-Levon määrä (nukutut tunnit; kysely tai mittari)

-RPE-kuormittuneisuus kysely (Borg 6-20 ym)

-Vertikaalihyppy (korkeus - hermoston valmius)

-Integroitu liikkuvuus (ketjuliikkuvuus, esim. mittarimato-liike)

-Integroitu-eristetty liikkuvuus ja liikehallinta (jalkapalloilijan nilkka: yhden jalan kurotus kohteeseen)

-Integroitu-eristetty liikkuvuus ja liikehallinta (tennispelaajan lonkka: kurotus kädellä kohteeseen)

-Tasapaino, koordinaatio, voima (pikaluistelija: yhden jalan kyykky)

“Not everything that counts can be counted, and not everything that can be counted counts”

— William Bruce Cameron