Urheilijan yksilöllinen ‘merkkihuolto’ (mm. hartia, lapa ja ote vedestä)

Periaate: Yksilöllisyys, 3D, Liikkuvuus-Liikehallinta -yhteistyö,
Sovellus: Uimarin yksilöllinen ‘merkkihuolto’ (hartia-lapa) ja ote vedestä

En ole koskaan valmentanut kahta samanlaista urheilijaa. Etkä ole kyllä varmaan sinäkään. Erot yksilöiden välillä ovat joskus isoja ja joskus pienempiä, mutta aina niitä kuitenkin löytyy. Toisinaan erot ja henkilökohtaiset ‘poikkeamat keskiarvosta’ selviävät nopeasti jo ensinäkemältä ja usein ne tulevat pintaan vasta vähitellen. Yksilölliset ominaisuudet liittyvät kaikkiin mahdollisiin fyysisiin, psyykkisiin, sosiaalisiin ym. tekijöihin, jotka tekevät meistä synnynnäisesti sekä kokemuksellisesti ainutlaatuisia ja ‘erilaisia’. Keski- tai normiarvoihin perustuva harjoittelu ja valmennus voi kyllä auttaa meitä eteenpäin kohti tavoitteitamme, mutta ilman yksilöllistä lähestymistä se on vielä hyvin kaukana optimaalisesta. Parhaimmillaan valmennus ja harjoittelu johtaa henkilökohtaisen potentiaalin mahdollisimman täyteen ja oikea-aikaiseen ilmaisuun. Kysymyksen muodossa saman voisi ehkä sanoa seuraavasti: Miten hyvä urheilija voi siis lajissaan voi olla, niillä avuilla ja lahjoilla, joita hänelle on suotu, sekä niiden kokemuksien myötä, joita hänellä on elämässään ollut?

Aikuisurheilijan valmentamisessa aika usein havaitaan, että tietyt harjoitustavat ja niiden muuttujat eivät kyseiselle yksilölle sovi. Taustalla voi olla loukkaantumisia tai vaikkapa havaintoja siitä, että ‘hinta’ tälläisen harjoittelun toteutukselle on liian korkea suhteessa sen tuloksiin. Vähitellen valmentajalle muodostuu urheilijan ‘profiili’, joka kertoo havainnoista ja valmentajan filosofiasta kyseisen yksilön harjoittelun suhteen. Profiilin ylläpitäminen on ‘elävä’ prosessi ja sen osatekijät muuttuvat eri syiden tuloksena, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Loukkaantuminen voi vaikuttaa urheilijan profiiliin rajoittavasti koko uran ajan mutta on myös mahdollista ja tietenkin toivottavaa, että se katoaa profiilista suorituskykyä rajoittavana tekijänä. Erilaiset rajoitukset ovat kuitenkin realistinen osa urheilijan harjoittelua sekä valmennuksen suunnittelua ja toteutusta.

Valmentajan työkaluna ‘Miksi – Miten - Mitä’ eli PST-polku, Periaatteet – Strategiat -Tekniikat (Gary Gray, PT), on systemaattinen tapa suunnitella, soveltaa ja luoda valmennusta, kun käytännön toimiin ja tekniikoihin tarvitaan muutosta syystä tai toisesta. Kun ‘tekniikka’ eli harjoite ei sovi urheilijalle, voidaan PST-polulla peruuttaa takaisin strategia-tasolle tai vaikka periaatteisiin asti, ja kehittää uusi tapa harjoittaa ja kehittää haluttua ominaisuutta. Emme siis ole riippuvaisia yhdestä harjoitteesta, vaan voimme saavuttaa saman tai lähes saman harjoitusvaikutuksen toisella työkalulla ja kenties kokonaan uudella strategialla.

Oletko valmentanut urheilijaa, jolla on ongelmia kivun tai toimintahäiriön muodossa silloin kun käsivarsi ojennetaan suorituksessa pään yläpuolelle? Itse olen kohdannut tällaisia urheilijoita ainakin heittolajien ja uinnin piirissä, sekä tietysti myös monella Matti Meikäläisellä urheiluareenojen ulkopuolella. Meikäläisestä puheenollen, itsekin olen taannoin kamppailut olkapään kiputilojen kanssa ja varmaan kamppailisin edelleenkin ilman säännöllistä ja yksilöllistä ‘merkkihuoltoa’. Monet perinteiset hartia-alueen voimaharjoitteet toimivat tehtävässään hyvin, kun ylävartalon ja -raajojen asemat ovat liikkuvuuden ja liikehallinnan osalta sopivasti tasapainossa. Ongelma syntyy silloin, kun näin EI ole. Valitettavasti rajoitukset niska-hartia-lapa-rintaranka -alueella ovat hyvin yleisiä ja liikkeiden rytmi, ajoitus ja liikerata eivät ole kohdallaan. Tämän(kään) ihmisliikkeen ihmeen yksityiskohtaiseen ja täydelliseen ymmärtämiseen ei oma prosessorini riitä, mutta voimme silti liikkeen periaatteita seuraamalla luoda toimivia strategioita ja yksilöllisiä tekniikoita lajin oheisharjoitteluun sekä ennalta ehkäiseviin prehab-toimiin.

Otan esimerkiksi oman valmennettavani, uimarin nimelta Debbie. Yhtenä spesifinä tavoitteena oheisharjoittelussamme on vapaauinnin ‘ote-vaiheen’ (catch phase) parantaminen – melko tyypillinen päämäärä fysiikkaharjoittelussa uimarille. Haasteeksi harjoittelussa muodostuvat Debbien loukkaantumisista ja operaatioista jääneet rajoitukset vasemman yläraajan toiminnassa pään yläpuolella, eli juuri tuossa kriittisessä vapaauinnin vedon aloitusvaiheessa. Alue vaatii jatkuvaa huoltoa, jotta vaivat pystytään minimoimaan ja jotta hyvä päivittäinen harjoittelu olisi ylipäätään (kirjaimellisesti, haha) mahdollista.

Bonusvideona vielä saman alueen valmistavaksi harjoitteeksi suunnittelemani keppiliikesarja.

“Mobility + Stability = Most Ability”

— Gary Gray